Hauskasta harrastuksesta pakkomielteeseen menestyksestä.

Anton Kankaanpää on kulkenut pitkän matkan Lappeenrannasta Amerikkaan ja Jyväskylän kautta Varsinais-Suomeen. Antonin tarina on esimerkki itsensä tuntemisen tärkeydestä ja siitä miten menestyksestä voi tulla urheilijalle pakkomielle.

Osa 1. Nuoruusvuodet ja jenkkiyliopisto

Halusin avata sitä miten JBA on pystynyt auttamaan minua urallani koripalloilijana –  ja ihmisenä. Tämä tehtävä ei ole missään nimessä helppo, sillä en pysty nimeämään yksittäisiä asioita ilman, että kerron ensin hieman itsestäni ja millainen ajatusmaailma minulla lapsuudessa ja nuorena oli sekä koripallon suhteen että sen ulkopuolella. Laittakaahan turvavyöt kiinni, sillä nyt sukelletaan hieman minun menneisyyteeni ja katsotaan, mitkä asiat tekivät minusta juuri tällaisen koripalloilijan ja miten ne asiat ovat vaikuttaneet minuun ihmisenä läpi elämän.

Lapsena jo varhain minulla oli loputon energia liikkua, juosta, hyppiä ja tuhota paikkoja. Äiti sanoi, että olin kuin Duracell-pupu, josta ei koskaan loppunut virta. Koska energia piti saada purettua johonkin, päädyin lopulta koripallon pariin. Äiti mietti pitkään, mihin harrastukseen minut laittaisi ja ihan sattumalta päätti tutustuttaa minut koripalloon. Koripallo oli minulle täysin vieras laji, sillä en ollut koskaan pelannut sitä tai saati katsonut sitä. Suvussamme ei koskaan ollut urheilijoita, joten taisin olla ensimmäinen. Aloitin koripallon harrastuksen 6-vuotiaana ja rakkaus syttyi ensikosketuksesta.

Vuodet vierivät ja kehityin hurjaa vauhtia, motivaatio kehittyä ja harjoitella oli aina tapissa. Kun joku etsi minua, niin 9/10 kerrasta minut saattoi löytää itsekseni ulkokoreihin heittelemästä, imitoimasta Allen Iversonin crossovereita. Olin koripallofanaatikko, joka unelmoi NBA:han pääsemisestä, kaikki muu tuli sitten perässä. Koulu ei ollut koskaan minun ensimmäinen prioriteettini, vaan koripallo oli se yksi ja ainoa asia, mikä oli minulle kaikki kaikessa. Aluksi pelaaminen oli aina hauskaa ja palkitsevaa, mutta jossain vaiheessa se muuttui rankaksi taakaksi, jonka varassa elin liian monta vuotta. 

Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, koripallo oli minulle kaikki ja sitä myös tarkoitan. Koripallo oli minun työkaluni kaikkeen mahdolliseen ja sen piti pyyhkiä pois kaikki minun vaikeuteni ja suruni, joita minulla koripallon ulkopuolella oli.  Lapsuuteni ei ollut helpoimmasta päästä, mikä on varmasti myös yksi isoista syistä jotka estivät minua pääsemästä tavoitteisiini. Perheessäni oli läsnä aggressiivisuutta, väkivaltaa, häpäisemistä, yksinäisyyttä, turvattomuutta ja stressiä. Jos mietin tarkkaan positiivisia kokemuksiani lapsuudestani, niin niitä ei juuri tule mieleen, ellei siinä ole koripallo jollain lailla läsnä. Nuo negatiiviset olosuhteet arkielämässäni lisäsivät entistä enemmän painetta menestyä koripallossa, koska muuta keinoa minulla ei ollut. Minun ns. happy place oli koripallokenttä, koska siellä koin positiivia tuntemuksia, onnistumisia ja sain päästettyä pitkään hautuneet negatiiviset tunteeni pois. Tai niin minä ainakin luulin. Vähitellen onnistumiset merkitsivät yhä enemmän ja enemmän. Yksikin ohiheitto sai tuskan syttymään. Pallonmenetys oli suuri virhe. Alle 15 pistettä oli huono peli. Paineet menestyä ja päästä pois kotioloista vain kasvoivat ja lopulta ne alkoivat muovata minua ihmisenä ja määrittää, millainen ihminen olen minäkin päivänä. Taakka menestyä oli kaikki kaikessa, mutta se ei riittänyt vielä minulle. Asetin harteilleni tavoitteen myös auttaa äitiäni ja saada mummoni pois Pietarin köyhiltä alueilta. Panokset olivat kovat ja jokainen epäonnistuminen ja jokainen virhe vei minua mielessäni hieman kauemmas omasta tavoitteestani. 

Murrosikä ei ollut helppoa aikaa, kuten äsken jo hieman avasin. Käyttäytymiseni alkoi muuttua harjoituksissa, pelit menivät täysin tunteiden ja onnistumisten mukana. Valmentajat eivät tienneet mitä koin arkielämässä, joten he eivät voineet tietää, miksi käyttäydyin välillä huonosti ja miksi kehonkieleni muuttui negatiiviseksi aina, kun heitin yhden ohiheiton. Sama päti myös minun joukkuekavereihini. En voinut puhua ikävistä asioista kenellekään, sillä häpesin sitä omaa elinympäristöäni ja halusin näyttää ulospäin pelkkää positiivisuutta. Peitin parhaani mukaan näitä asioita, mutta kentällä se ei ollutkaan enää niin helppoa. Kentällä tekemisessä epäonnistumisten kohdalla heijastui kaikki se tuska, jonka pidin sisälläni ja sitä en pystynyt mitenkään peittelemään, vaikka miten halusin. Muistan erään pelin junnuajoilta, jonka aikana minulla oli todella paha olla. Oloni vaikutti paljon omaan tekemiseeni ja myös joukkueen tekemiseen. Valmentaja sanoi aikalisällä, että ” lopeta nyt se kiukuttelu ja ala pelaamaan”. Urallani on ollut monia satoja aikalisiä, mieleeni ei tule oikein mitään muuta yksittäistä tilannetta tai kommenttia, mutta nuo sanat pinttyivät mieleeni. Olisinpa pystynyt kertomaan tuolloin, mikä minua vaivasi, enkä olisi vain antanut ymmärtää, että kaikki on kunnossa ja kiukuttelen muuten vaan. Jälkeenpäin harmittaa tietysti, koska isoista peleistä oli kyse ja tavoitteet tuossakin turnauksessa olivat korkealla. Niin se vaan on, että silloin kun ei puhu asioistaan, eikä omista työkaluja työstää itseään ja ajatuksiaan mentaalisella puolella, niin tulos on aina tämä. Voit olla vaikka taitavin kaikista ja tietää eniten, mutta silloinkin ne vievät sinut ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti ilman mentaalisen puolen huomioimista. Mentaalinen puolen työstäminen ja kuntoon saaminen on yksi merkittävimmistä ominaisuuksista, joita menestykseen tarvitaan ja sitä ominaisuutta minulla ei ollut. 

Taidolla, tiedolla sekä hieman onnellakin pääsin pelaamaan Yhdysvaltoihin yliopistoon, täydellä stipendillä koko neljäksi vuodeksi. Edelleen tähtäimessä oli ainoastaan menestys ja millaisena muut näkisivät minut. Jos pitää lyhyesti kertoa mitä jäi käteen yliopistovuosilta koripallon näkökulmasta, niin se olisi periksiantamattomuus ja ymmärrys siitä, mitä oikeasti vaatii päästä huipulle. Sopeuduin nopeasti ympäristööni ja siihen ajatusmaailmaan, että ”hard work pays off”. Treenasin paljon, koska edelleen motivaatio oli korkealla ja tavoitteet olivat selvät, mutta sitten kun tosipelit alkoivat, niin paineet kasvoivat ja pitkään hautuneet demonit palasivat. Tuska kentällä jatkui jatkumistaan ja vaikka kuinka sitä yritti väkisin menestyä, niin ei se vaan onnistunut. Valmentajalla oli odotukset korkealla minun suhteeni ja sen mukaan piti myös pelata. Tulos oli kaikki kaikessa, koska jos sitä ei synny kentällä, niin aina penkiltä tulee seuraava, joka vie peliminuuttisi. 

Näinä aikoina pelit määrittivät minua, sitä millainen ihminen olin tai miten käyttäydyin kentän ulkopuolella. Jos peli meni hyvin, niin kotiinkin tulin iloisena, hyväntuulisena ja kaikki luisti kuin voi leivän päällä. Jos oli huono peli alla, niin vaimo varmasti osasi odottaa, että tulen kotiin tuskaisena, vihaisena ja ärhäkkänä. Kotona tuli purettua kiukkua ja tuskaa, jolloin kenelläkään ei ollut hyvä olla. Tässä tuli vahvasti esille ne paineet, huonot roolimallit nuorena ja puute työkaluista joilla työstää itseään mentaalisella puolella. Tunteiden ja vanhojen opittujen mallien mukaan elettiin, eikä kehitystä näkynyt lähimaillakaan. Muistan hyvin, että ystävät ja perheenjäsenetkin aina kannustivat minua heittämään enemmän, olemaan itsekkäämpi, mutta se en ollut minä vaikka en sitä silloin vielä ymmärtänyt. En osannut olla itsekäs, vaan halusin aina pelata peliä oikealla tavalla ja tehdä muista parempia. Nämäkin ulkopuoliset ohjeet toivat epämielekkyyttä pelaamiseeni, koska aina kun en tehnyt pisteitä tarpeeksi, niin sain kommentteja kuinka olin liian pehmeä, en tarpeeksi itsekäs,  jne. Valmentajani tuppasi muistuttamaan häviön tai heikon pelin jälkeen että, ”olet niin hyvä, kuin sinun viimeisin pelisi”. Tämäkään kommentti ei vienyt sitä tuskaa, joka oli sisälläni, eikä helpottanut painetta. 

Neljä vuotta kului oikeastaan aika nopeasti näin jälkeenpäin muistellen, mutta helppoa aikaa se ei missään nimessä ollut. Harjoitukset olivat aina rankkoja ja usein laatta lensi treenien jälkeen ja niiden aikana. Välillä jopa näkö lähti hetkellisesti kesken treeniä, mutta sekään ei saanut minua luovuttamaan ja heiluttamaan valkoista lippua. Piti painaa väkisin, hampaat irvessä kohti menestystä, maksoi mitä maksoi. Nämä kokemukset saattavat kuulostaa siltä, että jenkkikokemukseni oli kauhea, mutta valotin tässä sitä vain hieman koripallon näkökulmasta. Oikeasti se oli yksi parhaista kokemuksista elämässäni ja pääsin tapaamaan hienoja ihmisiä, joihin olen edelleen yhteydessä. Tutustuin amerikkalaiseen kulttuuriin, jota olin ihannoinut nuorempana ja jota ei täysin pysty ymmärtämää tv-ruudun välityksellä, ellei sitä pääse kokemaan itse paikan päällä. 

Osa 2. Mikko ja JBA

Valmistuttuani yliopistosta pohdin paljon, mihin siirtyisin pelaamaan. Tässä vaiheessa ymmärsin jo, että rahkeeni eivät riitä NBA:n tasolle ja paluu Suomeen oli luonnollinen ratkaisu. Ensimmäisen lapsemme laskettu aika oli kesän lopussa ja päätin, että menen perhe edellä tässä vaiheessa, enkä harkitse Eurooppaan lähtöä vaan pysyttelen Suomessa ja pelaan täällä. Plan B oli kuitenkin pelata ammattilaisena koripalloa, sillä olin antanut kaikkeni koripallolle ja nyt siitä täytyy saada myös rahaa. Mielessäni ajattelin, että olen sen ansainnut sen ja olen kyllä parempi kuin moni muu Korisliigassa pelaava pelaaja. Korisliigaan hyppääminen kuitenkin arvelutti, sillä siellä joukkueissa on aina 4 jenkkivahvistusta enkä halunnut olla roolipelaaja. Halusin vastuuta ja näyttää muille.

Katja ehdotti minulle Jyväskylä Basketball Academya, koska siellä oli hänelle ennestään tuttu valmentaja Mikko Tupamäki. Olin kuullut Mikosta joskus nuorempana, mutta mitään konkreettista en tiennyt hänestä tai hänen filosofiastaan valmentajana. Katja oli kehunut Mikkoa valtavasti ja kertonut kuinka hän osaa kehittää pelaajia ja miten Mikon ymmärrys kokonaisuudesta oli vienyt Katjaakin eteenpäin koripallourallaan. Katja sai minut vakuutetuksi, että tämä olisi minulle oikea polku urallani juuri nyt. Päätinkin soittaa Mikolle ja kysellä hieman JBA:n joukkueesta, toiminnasta ja mitä se sisältää. Kaikki mitä Mikko oli kertonut JBA:sta kuulosti mahtavalta, mutta ainoa asia, joka häiritsi minua, oli se, että en saisi palkkaa pelaamisesta. Se ei meinannut sopia egolleni, sillä unelmani oli tienata paljon, jos ei miljoonia niin ainakin tuhansia euroja. Miten pystyisin tyytymään pelaamaan ilman korvasta kaikkien niiden vuosien jälkeen, joita olin koripalloon käyttänyt, kun nyt yliopiston jälkeen piti koittaa ammattilaisuuden aika. Kaikki kivut, tuska ja stressi, olisivatko ne olleet siis turhaa? Lopulta kuitenkin päätin hyväksyä asian ja olla piittaamatta siitä. Ura oli kuitenkin vasta alussa, joten pari vuotta JBA:ssa ei tekisi pahaa. Ehtisin ansaita rahani ja saamaan ammattilaispelaajan statuksen myöhemminkin. 

Try-out meni minun osaltani loistavasti, itsevarmuus oli korkealla ja olo oli pysäyttämätön. 1 vs 1 harjoitteissa tuntui että pystyin dominoimaan ketä tahansa ja miten tahansa. Kolmen pisteen heitot olivat pelkkää sukkaa. Kaikki meni suunnitelmieni mukaan, kunnes pelit taas alkoivat.. Jo ensimmäisessä harjoituspelissä menin lukkoon ja demonit ottivat jälleen minusta otteen. Kaikki itsevarmuus, joka oli kesäharjoituksissa läsnä, oli kadonnut täysin tietämättömiin ja olin yhtä lukossa, kuin aina ennenkin. Vapaat heittopaikat jätin käyttämättä ja halusin vain, että muut heittävät. En katsonut korille kertaakaan, koska epäonnistumisen tunne valtasi mieleni. Vanha ajatusmaailma ja taakka veivät minulta itseluottamuksen ja toivat pelon epäonnistumisesta. Halusin tietysti näyttää muiden silmissä todella hyvältä pelaajalta, mutta pelko epäonnistumisesta vei voiton. Pelin jälkeen luonnollisesti tapani mukaan haukuin itseni lyttyyn, puhuin negatiivisesti ja rankaisin itseäni jollakin ikävällä tavalla omassa mielessäni. Seuraava peli koitti ja puhuin itselleni, ”Tänään teen 20 pinnaa. Mulle on ihan sama kuka siinä on edessä, ei se mahda minulle mitään. Oon tullu just jenkeistä ni se ei oo kokenu mitään mitä minä olen”. Tämä oli jälleen kerran vain kaunis ajatus ja kuten saatatte jo arvata, niin en tehnyt sitä 20 pistettä, vaan seurasi taas yksi pettymysten peli toisen perään. Hyvinvointi pääni sisällä ei ollut enää tässä vaiheessa kovin hyvässä hapessa, en jaksanut tuskaa jota jouduin kantamaan. Olin jo pettänyt itseni, kun en ollut vielä pelaamassa ammattilaisena ja koin myös, että petin minun mummoni ja äitini, sillä en saanut heille sitä mitä niin hartaasti olin tavoitellut. Olin ihan tyhjä sisältä enkä osannut kaivaa itseäni ylös tästä kuopasta, johon olin vuosien varrella vajonnut, yhä syvemmälle ja syvemmälle. 

Mikko oli kuitenkin aivan erilainen valmentaja mitä minulla on koskaan aikaisemmin ollut. Usealle minua valmentavista valmentajista oli tärkeintä tulos, voitto, joukkueen menestys ja sitä kautta oma menestys valmentajana, piittaamatta pelaajien hyvinvoinnista tai tarpeista. Pelaajat olivat vain pelinappuloita, joita komentaa ja siirrellä, eikä itse tekemisessä pahemmin huomioitu pelaajan kehittymistä, ei ainakaan kokonaisvaltaisesti kaikilla osa-alueilla myös siellä pään sisällä.  Mikko ei ollut sellainen, vaan hän kohtasi minut ihmisenä, ei pelaajana. Hän oli huomannut tuskani, joka monille muille valmentajille oli pysynyt tarpeeksi piilossa. Hän näki minun potentiaalini ja sen mitä pystyin kentällä tekemään, mutta ennemmin kuin keskittyä siihen mitä tein kentän rajojen sisäpuolella hän halusi selvittää mitä tapahtui pään sisällä, käydä läpi mentaalista puolta. Mikko näki, että kyse ei ollut siitä osaanko pelata vai en. Hän osasi katsoa syvemmälle minuun ja siihen mikä ehkä todellisuudessa vaikutti minun pelaamiseeni ja kehittymiseeni.

Kävimme Mikon kanssa lukuisia keskusteluja ja kerroin hänelle itsestäni ja menneisyydestäni. Pikkuhiljaa alkoi aueta, että se mitä minulle oli nuorena tapahtunut, oli vaikuttanut minuun ja tekemiseeni tähän päivään asti. Se oli se asia, joka oli minua niin monta vuotta estänyt kehittymästä pidemmälle. Tietenkään se ei ollut näin yksinkertaista, kuin tässä kirjoitan, vaan piti oikeasti palata hyvin monta vuotta taaksepäin ja katsoa mitä silloin joskus nuorena oli tapahtunut ja miten ne tapahtumat vaikuttivat pelaamiseeni. Itse prosessi oli raskas ja tuntui kipeältä avata vanhoja haavoja, sillä olin pyrkinyt unohtamaan ja peittämään ne jo vuosia sitten. Samalla myös aloitimme kehittämään minun ajatusmaailmaani siihen suuntaan miten sen kuuluisi oikeasti mennä. Monta vuotta minulla oli ns. tunnel vision, jolloin en nähnyt mitään muuta ympärilläni kuin itse päämäärän, jonka olin itselleni laatinut. Jouduimme purkamaan sitä pala kerrallaan ja käymään minun vanhoja ajatuksiani läpi niin, että ne pystyttiin muokkaamaan uudenlaisiksi. Esimerkiksi tämä ammattilaispelaajan status, joka oli minulle yksi tärkeimmistä tavoitteista, piti laatia uudelleen ja muokata erilaiseksi ajatukseksi. Pohdimme sitä, että jos minä nyt olisin ammattilaispelaaja ja ansaitsin niitä tuhansia euroja, niin miten se asia poistaisi niitä ongelmia, joita minulla on mielessäni? Pystyisikö se vaikuttamaan käyttäytymiseeni huonon pelin jälkeen ja unohtamaan ne ongelmat, joita minulla on ollut nämä kaikki vuodet. Kun kävimme näitä asioita yhdessä läpi syvällisellä tasolla, niin moni asia alkoi selkeytyä minulle. Osasin katsoa itseäni erilaisesta näkökulmasta ja nähdä, miten nämä menneet asiat olivat muokanneet minua pelaajana ja ennen kaikkea ihmisenä. Ymmärsin, että olin ollut liian ankara itselleni ja olin ottanut liian ison taakan, jolloin siitä hauskasta pelaamisesta tulikin jotain ihan muuta. Harmittavaa oli myös todeta, että miten raskasta Katjalla oli ollut, kun peli tai treenit pystyivät vaikuttamaan meidän arkielämäämme niin paljon. En osannut näitä asioita siinä ”graindausmoodissa” käsitellä, enkä näkemään itseäni ulkopuolisin silmin. Olen aina rakastanut koripalloa, mutta se rakkaus oli jossain vaiheessa unohtunut näiden omien ajatuksien ja tavoitteiden taakse. Onnekseni Mikko pystyi sen palauttamaan ja opetti näkemään ison kuvan tässä elämässä, menestyksestä riippumatta.

Vähitellen avasimme Mikon kanssa näitä solmuja, joita minulla oli kertynyt matkan varrella ja kas kummaa, kun pelaaminen ei ollutkaan enää henki ja elämä -asenteella. Vähitellen taakka hartioillani keveni. Pelaaminen tuntui koko ajan rennommalta ja ylimääräinen miettiminen alkoi hiipua. Nautinto pelaamista kohtaan palasi – ja esimerkiksi yliopistoaikoihini verrattuna todella olikin ihan erilaista pelata. Mikko osasi käyttää minun pelityyliäni oikealla tavalla. Kyse ei ollutkaan enää siitä montako koria piti saada tehtyä. Hän antoi työkaluja, joita pystyn hyödyntämään kentällä käyttämällä omia vahvuuksiani, mikä avasi omaa peliä entistä enemmän. Itsevarmuuden kanssa olin joutunut kuitenkin aina hieman taistelemaan, mutta Mikon ansiosta nyt tiedän mitkä asiat siihen vaikuttavat ja miten pitää lähestyä tilanteita joissa itsevarmuus meinaa horjua, niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin.

Ennen JBA:han tuloa en osannut nähdä sitä mitä koripallo oli oikeasti jo minulle antanut, mihin paikkoihin se oli vienyt. Oikeastaan kun ajattelen sitä tarkemmin, niin onhan se antanut minulle enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Olen löytänyt sitä kautta vaimoni ja saanut kaksi ihanaa lasta, jotka ovat ehkä jo samanlaisia koripallointoilijoita, kuin heidän isänsäkin. Näitä positiivia puolia ja siunauksia on monia – ja ne koripallo on mahdollistanut. Vaikka en ole tienannutkaan niitä miljoonia tai tuhansia ja tuhansia euroja, niin kyllä se matka ja kokemus, jonka olen saanut, on ollut paljon arvokkaampaa. Näistä asioista en osannut olla kiitollinen aikaisemmin, koska se vanha ajatusmaailma, joka minulla oli, pyöri ainoastaan minun ja minun ansaitsemiseni ympärillä. Kaikki muu oli vain ”extraa”, joka on tarttunut mukaan.

Osa 3. Oppilaasta opettajaksi 

Olen kiitollinen koko JBA organisaatiolle tästä mahdollisuudesta jakaa omaa tarinaani ja ennen kaikkea mahdollisuudesta tuoda esille sitä, miten tämä organisaatio osasi olla paljon muutakin, kuin vain koripalloseura. Sain kehittyä pelaajana hienoissa olosuhteissa, mutta ennen kaikkea sain kehittyä ihmisenä. Olen nyt paljon vakaampi pelaaja, mutta entistä vakaampi kahden lapsen isä. Osaan käsitellä paremmin tunteitani, eikä enää peli tai treeni ei pysty määrittelemään, millainen ihminen tulen olemaan loppupäivän kentän ulkopuolella. Osaan nähdä ison kuvan tässä elämässä. Kutsumukseni on olla jonain päivänä taitovalmentaja ja tiedän, että pystyn antamaan arvokasta tietoa ja kokemusta näille tuleville nuorille pelaajille, jotka ehkä kamppailevat samojen asioiden ympärillä erilaisissa mittakaavoissa. Tällä hetkellä olen pätevyydeltäni liikunnanopettaja ja samoja asioita pyrin oppitunneilla opettamaan nuorille, kuin mitä Mikko ja JBA ovat minulle opettaneet. Samat opit, näkemykset, sanonnat ja viisaudet siirtyvät nyt heille ja toivottavasti pystyn antamaan heille sellaisia työkaluja, joita minulle ei kukaan nuoruudessa opettanut. Ison kuvan hahmottamista ja tärkeiden asioiden priorisointia ei voi ilman mallia itse oppia tuosta vaan, sillä siihen juuri tarvitaan Mikon tyyppisiä opettajia, jotka osaavat sen opettaa kädestä pitäen, ajatus ajatukselta, solmu solmulta.

Voisikin sanoa, että student becomes the teacher. 

Anton Kankaanpää