Korista koko rahalla! JBA – HBA 99-87

JBA tarjoili äänekkäälle kotiyleisölleen toisen kerran putkeen ylimääräisen viisiminuuttisen kun sinipaidat nappasivat sarjapisteet nimikaima HBA:lta jatkoajan jälkeen. 

Äänekoskelaisparivaljakko Juuso & Kalle palkittiin kotijoukkueen parhaina.

Ottelun käsikirjoitus noudatti klassista kreikkalaista draamankaarta, eli siinä oli alku, keskikohta ja loppu. Kotijoukkue hurjasteli jo yli 20 pinnan johtoon, HBA tuli takaa väkisin tasoihin ja jatkoerässä JBA löysi koneestaan vielä turbonapin jonka turvin revittiin voittoon riittävä ero. Parketilla nähtiin iso liuta suomikoriksen tulevaisuuden tähtiä eikä hurjatempoinen ottelu varmasti jättänyt ainuttakaan katsojaa kylmäksi!

Otteluisäntä ja ennen ottelua JBA:n yhteistyökumppaneita upeissa puitteissaan kestinnyt Kuokkalan Kartano palkitsi kotjoukkueen parhaana Juuson, Heidi’s Afterski-pelaajana toisen äänekoskelaisen koripallokoulun kasvatin Kallen ja Rentukan nälkäisimpänä Tiituksen. Vierailijoiden ykkönen upeilla liikkeillä korien läheisyydestä 21 säkittänyt Olavi Suutela.

Muita tilastopoimintoja: Laurin 23 pojoa, Oliverin 10 levypalloa ja Eliaksen +22 reilussa 17 peliminuutissa!

JBA jatkaa sarjassa kakkosena, tasapisteissä sarjakärki Biisoneiden kanssa. Viikon päästä perjantaina Gradialla tarjolla seuraava herkkupala kun hienon alkukauden pelannut Kipinä Basket saapuu kylään!

EYBL-turnaukselle kultainen loppu!

Viisi ottelua, viisi voittoa. Siinä lyhyesti JBA Gradian U20 poikien EYBL-turnaus urheilulliselta kannalta menneenä viikonloppuna. Mutta viikonloppu sisälsi myös paljon muutakin kuin pelkkää koripallodraamaa ja jännitystä!

Turnauksen voittanut JBA Gradian joukkue yhteiskuvassa, lämmin kiitos myös kaikille turnauksen tukijoille!

Kolmen päivän aikana joukkueet Ruotsista, Virosta ja Suomesta pelasivat Gradian Viitaniemen koripallopyhätössä yhteensä 19 ottelua joista ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Joukkueet myös näkyivät Jyväskylän katukuvassa iloisina ja kohteliaina ryhminä ja vastustajaa kunnioitettiin niin pelikentällä kuin myös sen ulkopuolella.

Turnausta kiiteltiin täsmällisistä järjestelyistä ja koko tapahtuman toimivuudesta. Pelkästään hymyilevät ja innostuneet pitkät nuoret miehet olivat jo meille merkki onnistumisesta. Kehuja keräsi myös Jyväskylä kompaktina turnauskaupunkina, majoitushotelli Scandic Stationin pehmeät sängyt, aina avuliaan bussinkuljettajamme Heikin virheetön suoritus sekä Gradian Ravintola Ykkösen maukkaat ruoat. Unohtamatta hienosti viheltäneitä tuomareita sekä erityisesti jyväskyläläistä koripallokulttuuria, ulkomaiset joukkueet kehuivat kilpaa äänekästä kotiyleisöä ja sen luomaa tunnelmaa!

Mutta mitkä ovat JBA Gradian valmentajan Toni Nymanin mietteet viikonlopun rupeaman jälkeen?

– No tietysti “takki on tyhjä”. Pitkä syyskausi on nyt takana ja viikonlopun jälkeen viisi voittoa eikä yhtään häviötä, kyllähän se hyvältä tuntuu. Perjantain pelit olivat hyviä ja tiukkoja, avausottelun vastustajalla Luulajalla on todella hyvä joukkue. Toisessa pelissä kohtaamamme virolainen Audentes oli voittanut meidät aiemmin kolme kertaa ja tämä peli oli ensimmäinen voittomme heistä. Joukkue on heilläkin vähän muuttunut, mutta perjantaina piti oikeasti pelata hyvin jotta saatiin voitot napattua. Lauantain kaksi hieman helpompaakin peliä hoidettiin kunnialla kotiin.

– Sunnuntaina meillä oli viimeisessä pelissämme vastassa turnauksen toinen suomalaisjoukkue Omnia pääkaupunkiseudulta. Peli oli huikea, sillä tulimme takaisin 18 pisteen tappiotilanteesta. Pojat osoittivat sinnikkyytensä! Tehtiin pieniä taktisia muutoksia ja pojat alkoivat saada stoppeja puolustuspäässä. Alkupelissä heitettiin huonosti, mutta kun pelin puolivälissä tuli osumia, niin ne ruokkivat sitten lisää onnistumista molemmissa päissä kenttää. Jatkoajalla ottelussa oli huikea intensiteetti ja maukkaan voiton kautta pojat pääsevät nyt ansaitulle joululomalle.

(Katso Oliver Kandénin voittokori täältä: https://fb.watch/hx2gH52usF/)

JBA Gradian Oliver Kandén palkittiin turnauksen arvokkaimpana pelaajana.

Nyt kun ensimmäinen EYBL:n U20-turnaus on onnistuneesti järjestetty Suomessa niin mitä ajatuksia tämä tuo valmentajan mieleen yleisesti kansainvälisyydestä JBA:lle ja Jyväskylän koripallokulttuurille?

– Kansainvälistyminen on yksi meidän JBA:n isoista jutuista. Kansainvälisiä turnauksia ja pelejä halutaan totta kai jotta pääsemme mittamaan tasoamme muiden maiden samanikäisiä pelaajia vastaan. Mutta nämä turnaukset tuovat toki myös näkyvyyttä JBA:lle, Gradialle, Jyväskylän kaupungille ja sponsoreillemme. Turnaus näkyi perinteisissä medioissa ja erityisesti somessa, myös muut joukkueet jakoivat aktiivisesti positiivista kuvaa Jyväskylästä, Gradiasta ja JBA:sta omilla kanavillaan.

Jyväskylän turnauksen sijoitukset ja sarjataulukko:
http://www.eybl.lv/new/b_juniors_results.php

Pelaajatilastoja:
http://www.eybl.lv/new/b_juniors_statistics.php

JBA kiitää kaikkia joukkueita, tuomareita, kaikkia turnausjärjestelyihin osallistuneita sekä erityisesti turnauksen yhteistyökumppaneita ja sponsoreita. Hetki huilataan ja ensi vuonna jatketaan, oikein rauhallista joulua!

Kansainvälistä Korista Gradialla 16-18.12.2022!

Suomessa ensimmäistä kertaa järjestettävä EYBL:in (European Youth Basketball League) U20-turnausviikonloppu pidetään Jyväskylässä 16.12.18.12.2022.Turnaus on suurin ja ainoa FIBA:n sertifioima nuorten koripalloturnaus Euroopassa. Vuosittain EYBL järjestää yli 50 turnausta ympäri Euroopan, joka on jaettu kahteen konferenssiin, eteläiseen ja pohjoiseen. 33 eri maasta osallistuu yli 250 joukkuetta pelitapahtumiin. Jyväskylässä järjestettävä turnausviikonloppu on U20-ikäisille joukkueille.

Idea kansainväliselle turnaukselle syntyi alunperin vuonna 1998, kun seitsemän koripallovaikuttajaa Baltian maista ja Venäjältä tapasivat kansainvälisessä turnauksessa. Aluksi kuudesta joukkueesta lähtenyt turnaus paisui koko maanosan laajuiseksi, viisi eri ikäluokkaa kattavaksi suurtapahtumien jatkumoksi. Poikien liigan oheen on syntynyt myös tyttöjen liiga vuonna 2000 kattaen myös suuren osan Eurooppaa.

EYBL:n kunniapuheenjohtaja Guntis Shenhofs kertoo kysyttäessä liigan perustasta: “Vastaus on kovin helppo: EYBL perustuu VALMENTAJIEN äärettömään innostukseen, fanaattiseen omistautumiseen lapsille ja intohimoon peliä kohtaan. Toimiessamme ilman keskitettyä budjettia näemme keskinäisen luottamuksen, hyvän tahdon ja kunnian työmme perustekijöinä.”

JBA:n päävalmentaja Mikko Tupamäki lähtee kotiturnaukseen hyvillä mielin. “Kansainväliset pelit tarjoavat aina näyteikkunan siihen, millä tasolla eri maissa pelataan ja lisäksi tuovat usein vastaan hyvin erityyppisesti rakentuneita esimerkiksi Baltian maiden monesti isokokoisempia joukkueita sekä suomalaisesta valmentautumiskulttuurista poikkeavia pelitapoja, jolloin kohdattavat haasteet ja ratkaistavat ongelmatkin ovat erilaisia. Mikäli aina pelaamme vain oman pienen maamme jo ennestään tuttuja joukkueita vastaan, niin emme altistu erilaisille pelitavoille ja tietynlainen lajidiversiteetti jää puuttumaan.

JBA:n kannalta kansainvälisyys on iso osatekijä toiminnassamme. Haluamme tehdä päivittäistyötämme kansainvälisen kilpailun standardeilla. Koemme, että pelaajat ovat aina äärimmäisen keskittyneitä ja motivoituneita, kun pääsevät mittaamaan tasoaan kansainvälisissä kilpailuissa. Meillä on myös ollut toiminnassamme pelaajia, jotka ovat hakeutuneet Gradialle vaihto-oppilaiksi päästäkseen mukaan akatemiamme toimintaan. Muun muassa kaudella 2021-2022 JBA Gradian riveissä pelasi Italiasta kotoisin oleva nuori ja nytkin Gradialle on ensi vuodeksi hakemassa pelaajia Australiasta sekä Liettuasta. Olemme keskustelleet myös muiden akatemioiden kanssa yhteistyöstä pelaajien ja valmentajien kehittämiseksi.

EYBL U20-TURNAUS JYVÄSKYLÄSSÄ 16.12.18.12.2022.

Jyväskylä saa tämän toiminnan kautta paljon positiivista julkisuutta. Lähes viikottain saamme kyselyjä mahdollisuuksista pelata ja opiskella Jyväskylässä joko 2. asteen tasolla tai jatko-opinnoissa.

Myös Jyväskylä kaupunkina näkyy isosti mm. peliasuissamme ja muussa vaatetuksessamme, kun liikumme ulkomailla. Usein saamme paljon kyselyitä siitä, millainen kaupunkimme on ja miten pienehkön maan pienehköstä kaupungista tulee näin kilpailukykyinen joukkue joka vuosi. Kansainvälisiä kokemuksiamme olemme päässeet Jyväskylän kaupungille jakamaan myös olemalla mukana Jyväskylän, Umeån ja Tarton yhteisessä Impact-liikunnallistamishankkeessa.

EYBL-otteluista haetaan kokemusta erilaisista pelitavoista, vastustajista ja perspektiiviä siihen, missä oma toimintamme menee verrattuna muiden maiden pelaamiseen. Näistä peleistä saa myös kokemuksen täysin erilaisesta tuomarilinjasta, joka usein sallii merkittävästi fyysisemmän pelaamisen kuin kotimaan kentillä. Näin ottelutkin ovat usein luonteeltaan erilaisia. Maajoukkuevalmentajan näkökulmasta tämä on suomalaisille pelaajille erittäin tervetullutta, koska nuorten EM-kilpailuissa linja on monesti lähempänä näiden pelien tuomarointia kuin kotimaisten sarjojen vastaavaa.

JBA:n tahtotila on olla edistämässä kansainväliseen toimintaan osallistumista ja haluamme myös jatkossa järjestää kansainvälisiä turnauksia Jyväskylässä, sillä kansainväliset pelit lajissa kuin lajissa ovat aika harvinaisia Keski-Suomessa. Suunnitelmissamme on jo järjestää kansainvälinen turnaus eri eurooppalaisien akatemiajoukkueiden kesken.

Lauri Markkanen Tournamentin järjestäminen on tuonut paljon arvokasta kokemusta ja tietotaitoa siitä, millaiset asiat ovat avaintekijöitä turnauksia järjestettäessä, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman jouhevasti. Tällä tavalla joukkueet voisivat keskittyä olennaiseen eli pelien pelaamiseen. Lisäksi keräämämme palaute antaa aina uusia vinkkejä ja ideoita siitä, millaiset asiat tekevät turnauskokemuksesta hyvän ja mitä kaivataan etenkin muista maista tulevien joukkueiden osalta.”

JBA:n apuvalmentaja ja EYBL:in vastuuvalmentaja Toni Nyman luonnehtii pelaajajoukkoaan: ”Joukkue koostuun JBA:n miesten 1A ja 1B -divaripelaajista. Ikähaarukka 2003-2007 -syntyneet on aika iso. 2003-syntyneet ovat vanhimpia, jotka saavat U20-turnauksissa pelata. Mutta meillä ei montaa 03-ikäistä ole tässä ryhmässä, vaan joukkue koostuu aika nuorista, mutta silti kokeneista pelaajista. Joukkueen vahvuudeksi pitää mainita pelaajien nuoresta iästä huolimatta saavutettu kokemus kansainvälisistä peleistä turnauksissa ja myös eri ikäluokkien maajoukkuepaidoissa. Koska ryhmä on osa akatemiajoukkuetta ja harjoittelee yhdessä, ei pelitapa poikkea JBA:n normaalista pelitavasta eli pyrimme pitämään pelimme aktiivisena ja nopeana.

EYBL:in taso on kova, koska esimerkiksi osa Latvian ja Viron pelaajista pelaa aikuisten Latvia-Viro -sarjassa. Kovan luokan yksilöt yhdistettynä kansainvälisille peleille ominaisella pelikovuuden ja tempon värittämällä pelityylillä on yhtälö, johon on varmasti helppo syttyä niin pelaajana kuin valmentajana.

Peli on pääasiassa todella suoraviivaista ja nopeaa. Käytännössä kaikki joukkueet ovat todella urheilullisia ja laittavat puolustuksen todella koville, mikäli ei olla riittävän aloitteellisia ja valmiina kamppailemaan ihan koko ajan”, Nyman teroittaa.

Jyväskylän JBA Gradia lähtee hyvästä asemasta seuraavaan turnausviikonloppuunsa. JBA voitti kaikki viisi otteluaan ensimmäisessä osaturnauksessa Latvian Valmeirassa syyskuussa.

U20-sarjan 16 joukkuetta on jaettu neljään ryhmään. Suomesta EYBL:issä pelaa JBA Gradia ja Omnia BA. Jyväskylän osaturnauksessa pelaavat ryhmien A ja B joukkueet Suomesta, Ruotsista ja Virosta. Samaan aikaan ryhmien C ja D joukkueet ottelevat Latvian Riiassa. Jyväskylän otteluihin on joko vapaa pääsy tai vapaaehtoinen pääsymaksu, joka tukee JBA:n toimintaa.

Teksti: Outi Nieminen


Otteluohjelma: http://www.eybl.lv/new/b_juniors_scheduler.php#mbt:103-303$f&arena=135096

Kaikki ottelu myös livestreameina: solidsport.com/jba-koripallo 

Lisätiedot: Jaakko Kemilä 041 4566717 info@jba.fi

JBA vs Kouvot Akatemia

Prrrrrrrrrrrr *puhelin soi*

JBA:n pääkonttori, miten voin palvella?

Pertti tässä terve, oliko tänään jotain pelihommia?

…H e r r a n j u m a l a, äijä! Ootsää tosissas?!

En mää oo. Tai siis, en tiedä mitään, siks mää kysyn sulta.

Ihan s a i r a s äijä! Minkäs alan ukko sää oot?

Innokas urheilun seuraaja, pääasiassa erilaisia pallopelejä käyn kattomassa, eilenkin olin Jypin pelissä Hippoksella ja..

Okei. Ja sit sää meinasit tulla korista kattoon. Ja sitten meillä on Keski-Suomessa tämmöinen jengi, joka laittoi just Koiviston Kipinää monta kymmentä pinnaa kuonoon ja viimeks kotona helsinkiläisiä vielä enemmän, ja meillä on kaikkee – me ollaan ehkä tän vuoden puhutuin divarijengi, koripallo.comissa joku kolme viestiä meistä ja twitterissä joku äijä kehu meiän pelipaitoja! Ja sit sää soitat tänne ja kysyt, että onko tänään joku peli! Niin kyllä tässä tulee semmoinen fiilis silleen, että en tiiä, että pitäisköhän sun ehkä tietää penkkiurheilijana tää asia kuitenkin ennen kuin sää soitat tänne? Ehkä sää voisit ottaa Googlen ja kirjoittaa vaikka sinne ja tietää sen asiasi ja silleen! Koska mun mielestä se on sun ammattitaitoa ja sun työtä, että sun tää pitäis tietää.

Noniin hyvä, fantastista matskua, kiitos. Oon samaa mieltä sun kanssa tästä asiasta, ja oon kyllä kattonut nää aiemmat pelit telkkarista. Mutta tota, Matsi-Baarissa illalla puhuttiin että tänään olis ehkä kotiottelu Monitoimitalolla..

…Joo.

Siellähän se HoNsU:kin aikoinaan niitä mitaleita voitti, oli kyllä kovia pelimiehiä, Heikkisen Joke, Henelin Antti, Hulanmä–

M O N N A R I L L A??!

Eikös ole?

Siis äijä!! Ootsää… Hei Nyymanni! Tänne soittaa joku äijä ja kysyy, että onks tänään mitään peliä, ja se sanoo mulle, että Monnarillahan me pelataan… Tää on yks vähän hauskin ja hämmentävin puhelu mitä ikinä mulle on kukaan koskaan soittanut, äijä! Sää oot hauska äijä! (Kovaa naurua) Huh huh haloo, kyllä saahaan vissiin iha semi-iisisti duunii vielä tehä, että nää vanhat äijät löytää Gradialle… (Käkättävää naurua)

Monitoimitalon vahtimestari kertoi, että teillä on melkein päivittän treenejä siellä..

Joojoo. No mutta mitäs muuta sitten vielä?

Noh. Jutellaan nyt sitten vaikka siitä teidän joukkueesta. Siellähän on, internetin mukaan, kovia pelimiehiä lähtien Jaakko Björkistä, Samuli Ojasta ja Valtteri Leppäsestä?

Siis äijä! Ootsää tosissas! Minkä ikäinen sää oot, saanko mää kyssyy

Mää oon 46.

Sää oot 46, käyt Jypin peleissä ja joka syksy Kirittärien mestaruusjuhlissa, ja sää pidät ittees penkkiurheilijana, ja sitten sää oikeesti – siis tää on ihan uskomattoman pöyristyttävää – sää et oo tehnyt minkäänlaista taustatyötä tän asian eteen, ollenkaan, kun sää niinkun soitat tänne! Mää oon vaan niinku yllättynyt, että miten pihalla joku ihminen voi olla asiasta, minkä parissa hän vapaa-aikansa viettää? Mää en ikinä voi kuvitella eläväni tollein, niinku ihan suoraan sanottuna. Ja ei millään huonolla, vaan siis tää tulee niinku ihan täysin ulos boksista! Ja tää on todella hauskaa, mää en oo millään lailla vihanen – tää huvittaa mua erittäin paljon! Ja mää oon todella jotenkin miettinyt monta vuotta, että jäähallilla pyörii aika hauskaa äijää, mutta tää on kyllä tähänastinen pohjanoteeraus ihan niinku kaikessa mitä mulle on tullu vastaan. Tupamäki! Tää äijä rupee kysymään multa, että pelaako Samuli Oja vielä meillä! (Korkeaa naurua taustalla) Tää lähtee ihan käsistä tää geitti!

Olin tällä kysymyksellä johdattamassa syvemmälle tonne teidän pelaajaalistaan – mutta miks tää oli sun mielestä hauska kysymys?

Siis miten mää sanoisin, tää on vähän sama asia ehkä kuin se, että sää soittaisit Vesalaiselle ja kysyisit niinku siltä, että pelaako Sukru ens kaudella teillä Ykkösessä? (Naurua)

En mää kysynyt–

Mää oon nyt kuus vuotta vastannu tähän puhelimeen! Mää oon puhelinmyyjilleki jutellu aika monta kertaa. Sitte ku joku äijä on kerranki peliin tulossa nii sitte se on ihan pihalla!

Niinku tällä hetkellä meijän jengi on ihan sairaassa iskussa, ja ei oo yhelläkään keski-suomalaisella korisjengillä niinku menestyksen kannalta, ja meillä ei Jyväskylässä ehkä vastaavanlaista niinku saman profiilin menestystä – paitsi Linnuilla jotka voittanu kuntosarjan jonku 20 kertaa putkeen – niin ei oo sitte MARKKASEN PEKAN mikään jengi täällä voittanu neljää matsia ekasta viidestä! Eikä kukaan oo varmana donkannu niin montaa kertaa kun Blomgreeni, ihan älyttämiä vetäny joka matsissa. Niin ja Roopeki paino aivan sairaan slämin minikoriin jonku räppärin musavideolla, etkö oo sitäkään nähny häh?!

Ni se on niinku hulluu, että sitten meiän oman kylän tyypit oikeesti niinku soittaa tänne, ja ei siis tiedä yhtään mittään! Sitä vaan miettii niinku silleen, että on se HURJAA. On se niinku vaan niinku hurjaa! Tää on ihan sama ku joku soittas, tiäätsää, vitsin Äänekoskelta, missä niinkun tullaan jostain ihan toiselta planeetalta kysymään silleen että missä te ny pelaatte ja monelta. Koivunenkaa ei meinaa vieläkää löytää saliin vaikka asunu täällä jo kohta kaks vuotta. Me ei nyt olla ehkä siinä vaiheessa enää, että meiän pitäis, että mää selitän sulle että missä Gradia on ja mistä ovesta pääsee sisää. Kyllä NE ASIAT on kuule nyt jo selitetty erittäin todella moneen kertaan.

Ite tykkään koriksesta ja susijengistä, ja siksi olisin halunnu tulla ensimmäistä kertaa paikanpäälle kattomaan, kun, että minkälainen homma tässä on meneillään. Mutta ok, jos sää et halua kertoa tarkempaa osoitetta niin–

Ootsää, ootsää ikinä kuullu meistä mittään? IKINÄ?

Oon mää Keskisuomalaisesta lukenu että teillä on siellä joku Abbey joka on tehny paljon koreja. 

Sää oot Abbeystä kuullu… Okei…

Oon mää kuullut tietenkin muutakin, mutta–

Mua niinku kiinnostais, että mistä vaihtoaitiosta sää oot pölähtänyt tavallaan tiätsää tähän tekeen tätä hommaa? Ootsää niinku joku lätkämies vai?

No mää oon salibandymies ite. Joka perjantai käydään työporukalla Buugil-

Kylläkyllä…Äijä kuuntele! Sää oot ihan älyttömän hyvä äijä! Mää rakastan sua! Sää oot maailman paras tyyppi! Ei ny kuitenkaa pitempään enää puhuta kun mun täytyy lähtä kantaan Kuningas Jauhiaisen hodarikärry sinne Gradialle. Tää oli hauskaa, ja, tiiätkö, mulla ei oo mitään sua vastaan, mutta nytten mun on pakko sanoa, että nää kysymykset on niinku – ne loukkaa niin paljon tiiätsää niinku sitä, missä hetkessä me tällä hetkellä ollaan. Mää en nyt haluu ehkä tiätsää vastata näihin kysymyksiin.

Selvä juttu, se on sun oikeus.

Me ei päästä nyt mihinkään uuteen paikkaan, mihinkään mestaan oikein tällä hetkellä niinku… Tää on järjettömin soitto mitä mulle on IKINÄ soitettu. Niinku rehellisesti. KIITOS sulle siitä, äijä!

Haluisitko sää kuitenkin kertoo että millä niistä Gradian saleista se peli on?

No en varsinaisesti haluu.

Te ette siis halua yhtään uutta katsojaa teidän peleihin? Olisin ottanu vaimonkin mukaan kun se on Laurin hauisten kautta innostunut koripalloa seuraamaan ja yötkin nukutaan nykyään eri huoneissa kun rouva kattoo NBA-pelejä..

Tota. Mää en nyt ehkä – mää en oo valmistautunut siihen, että joku soittaa tänne ja olis pelistä kiinnostunu. Mää olin valmistautunu sanoon monesti ei jolleki lehtimyyjälle. Mutta nytten tää puhelu vaan – jotenkin kävikin ilmi, että tää on vähän tämmöinen vähän hassu puhelu, niin. Sulla ei oo oikein mulle mitään kysymyksiä, mitkä herättäis mussa inspiraatiota tällä hetkellä, niin mää en osaa sen takia nyt sanoa sulle mitään. Että en oo valmistellut itelleni omaa puhetta tätä varten.

Tämä on ihan ok, mää ymmärrän sun position.

Tiiätkö kiitos sulle sun ajasta joka tapauksessa. Ja mää en tarkoita mitään pahaa sua kohtaan, sää oot ihan helmi äijä, tiätsä, ei niinku mitään huonoa, ei mitään negatiivista sun päivään, mutta nyt tällä kertaa äijä ei pääse peliin.

Selvä juttu, mukavaa päivänjatkoa sulle.

Kiitos samoin! Noni, moi!

Jutun innoittajana saattaa olla toiminut:

https://www.ksml.fi/paikalliset/5494064?fbclid=IwAR3_likADgI5UnKFWxOzLEVaZLH9Qs244MIpoiZhXdpoj0E-bEO14YyY6Yg

JBA vastaan Kouvot Akatemia

17.11.2022 klo 18:30

Gradia Viitaniemi D (Viitaniementie 1, Jyväskylä)

Otteluisäntänä Semma Restaurants

Liput 10€/5€, opiskelijakortilla ilmaiseksi sisään

JBA Alumnit / Anton Kankaanpää

Hauskasta harrastuksesta pakkomielteeseen menestyksestä.

Anton Kankaanpää on kulkenut pitkän matkan Lappeenrannasta Amerikkaan ja Jyväskylän kautta Varsinais-Suomeen. Antonin tarina on esimerkki itsensä tuntemisen tärkeydestä ja siitä miten menestyksestä voi tulla urheilijalle pakkomielle.

Osa 1. Nuoruusvuodet ja jenkkiyliopisto

Halusin avata sitä miten JBA on pystynyt auttamaan minua urallani koripalloilijana –  ja ihmisenä. Tämä tehtävä ei ole missään nimessä helppo, sillä en pysty nimeämään yksittäisiä asioita ilman, että kerron ensin hieman itsestäni ja millainen ajatusmaailma minulla lapsuudessa ja nuorena oli sekä koripallon suhteen että sen ulkopuolella. Laittakaahan turvavyöt kiinni, sillä nyt sukelletaan hieman minun menneisyyteeni ja katsotaan, mitkä asiat tekivät minusta juuri tällaisen koripalloilijan ja miten ne asiat ovat vaikuttaneet minuun ihmisenä läpi elämän.

Korisliigaa Lappeenrannan NMKY:ssä kaudet 2007-2013

Lapsena jo varhain minulla oli loputon energia liikkua, juosta, hyppiä ja tuhota paikkoja. Äiti sanoi, että olin kuin Duracell-pupu, josta ei koskaan loppunut virta. Koska energia piti saada purettua johonkin, päädyin lopulta koripallon pariin. Äiti mietti pitkään, mihin harrastukseen minut laittaisi ja ihan sattumalta päätti tutustuttaa minut koripalloon. Koripallo oli minulle täysin vieras laji, sillä en ollut koskaan pelannut sitä tai saati katsonut sitä. Suvussamme ei koskaan ollut urheilijoita, joten taisin olla ensimmäinen. Aloitin koripallon harrastuksen 6-vuotiaana ja rakkaus syttyi ensikosketuksesta.

Vuodet vierivät ja kehityin hurjaa vauhtia, motivaatio kehittyä ja harjoitella oli aina tapissa. Kun joku etsi minua, niin 9/10 kerrasta minut saattoi löytää itsekseni ulkokoreihin heittelemästä, imitoimasta Allen Iversonin crossovereita. Olin koripallofanaatikko, joka unelmoi NBA:han pääsemisestä, kaikki muu tuli sitten perässä. Koulu ei ollut koskaan minun ensimmäinen prioriteettini, vaan koripallo oli se yksi ja ainoa asia, mikä oli minulle kaikki kaikessa. Aluksi pelaaminen oli aina hauskaa ja palkitsevaa, mutta jossain vaiheessa se muuttui rankaksi taakaksi, jonka varassa elin liian monta vuotta. 

Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, koripallo oli minulle kaikki ja sitä myös tarkoitan. Koripallo oli minun työkaluni kaikkeen mahdolliseen ja sen piti pyyhkiä pois kaikki minun vaikeuteni ja suruni, joita minulla koripallon ulkopuolella oli.  Lapsuuteni ei ollut helpoimmasta päästä, mikä on varmasti myös yksi isoista syistä jotka estivät minua pääsemästä tavoitteisiini. Perheessäni oli läsnä aggressiivisuutta, väkivaltaa, häpäisemistä, yksinäisyyttä, turvattomuutta ja stressiä. Jos mietin tarkkaan positiivisia kokemuksiani lapsuudestani, niin niitä ei juuri tule mieleen, ellei siinä ole koripallo jollain lailla läsnä. Nuo negatiiviset olosuhteet arkielämässäni lisäsivät entistä enemmän painetta menestyä koripallossa, koska muuta keinoa minulla ei ollut. Minun ns. happy place oli koripallokenttä, koska siellä koin positiivia tuntemuksia, onnistumisia ja sain päästettyä pitkään hautuneet negatiiviset tunteeni pois. Tai niin minä ainakin luulin. Vähitellen onnistumiset merkitsivät yhä enemmän ja enemmän. Yksikin ohiheitto sai tuskan syttymään. Pallonmenetys oli suuri virhe. Alle 15 pistettä oli huono peli. Paineet menestyä ja päästä pois kotioloista vain kasvoivat ja lopulta ne alkoivat muovata minua ihmisenä ja määrittää, millainen ihminen olen minäkin päivänä. Taakka menestyä oli kaikki kaikessa, mutta se ei riittänyt vielä minulle. Asetin harteilleni tavoitteen myös auttaa äitiäni ja saada mummoni pois Pietarin köyhiltä alueilta. Panokset olivat kovat ja jokainen epäonnistuminen ja jokainen virhe vei minua mielessäni hieman kauemmas omasta tavoitteestani. 

Murrosikä ei ollut helppoa aikaa, kuten äsken jo hieman avasin. Käyttäytymiseni alkoi muuttua harjoituksissa, pelit menivät täysin tunteiden ja onnistumisten mukana. Valmentajat eivät tienneet mitä koin arkielämässä, joten he eivät voineet tietää, miksi käyttäydyin välillä huonosti ja miksi kehonkieleni muuttui negatiiviseksi aina, kun heitin yhden ohiheiton. Sama päti myös minun joukkuekavereihini. En voinut puhua ikävistä asioista kenellekään, sillä häpesin sitä omaa elinympäristöäni ja halusin näyttää ulospäin pelkkää positiivisuutta. Peitin parhaani mukaan näitä asioita, mutta kentällä se ei ollutkaan enää niin helppoa. Kentällä tekemisessä epäonnistumisten kohdalla heijastui kaikki se tuska, jonka pidin sisälläni ja sitä en pystynyt mitenkään peittelemään, vaikka miten halusin. Muistan erään pelin junnuajoilta, jonka aikana minulla oli todella paha olla. Oloni vaikutti paljon omaan tekemiseeni ja myös joukkueen tekemiseen. Valmentaja sanoi aikalisällä, että ” lopeta nyt se kiukuttelu ja ala pelaamaan”. Urallani on ollut monia satoja aikalisiä, mieleeni ei tule oikein mitään muuta yksittäistä tilannetta tai kommenttia, mutta nuo sanat pinttyivät mieleeni. Olisinpa pystynyt kertomaan tuolloin, mikä minua vaivasi, enkä olisi vain antanut ymmärtää, että kaikki on kunnossa ja kiukuttelen muuten vaan. Jälkeenpäin harmittaa tietysti, koska isoista peleistä oli kyse ja tavoitteet tuossakin turnauksessa olivat korkealla. Niin se vaan on, että silloin kun ei puhu asioistaan, eikä omista työkaluja työstää itseään ja ajatuksiaan mentaalisella puolella, niin tulos on aina tämä. Voit olla vaikka taitavin kaikista ja tietää eniten, mutta silloinkin ne vievät sinut ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti ilman mentaalisen puolen huomioimista. Mentaalinen puolen työstäminen ja kuntoon saaminen on yksi merkittävimmistä ominaisuuksista, joita menestykseen tarvitaan ja sitä ominaisuutta minulla ei ollut. 

 USA:n yliopistokentillä Southern Nazarene Universityssä, kaudet 2013-2017

Taidolla, tiedolla sekä hieman onnellakin pääsin pelaamaan Yhdysvaltoihin yliopistoon, täydellä stipendillä koko neljäksi vuodeksi. Edelleen tähtäimessä oli ainoastaan menestys ja millaisena muut näkisivät minut. Jos pitää lyhyesti kertoa mitä jäi käteen yliopistovuosilta koripallon näkökulmasta, niin se olisi periksiantamattomuus ja ymmärrys siitä, mitä oikeasti vaatii päästä huipulle. Sopeuduin nopeasti ympäristööni ja siihen ajatusmaailmaan, että ”hard work pays off”. Treenasin paljon, koska edelleen motivaatio oli korkealla ja tavoitteet olivat selvät, mutta sitten kun tosipelit alkoivat, niin paineet kasvoivat ja pitkään hautuneet demonit palasivat. Tuska kentällä jatkui jatkumistaan ja vaikka kuinka sitä yritti väkisin menestyä, niin ei se vaan onnistunut. Valmentajalla oli odotukset korkealla minun suhteeni ja sen mukaan piti myös pelata. Tulos oli kaikki kaikessa, koska jos sitä ei synny kentällä, niin aina penkiltä tulee seuraava, joka vie peliminuuttisi. 

Näinä aikoina pelit määrittivät minua, sitä millainen ihminen olin tai miten käyttäydyin kentän ulkopuolella. Jos peli meni hyvin, niin kotiinkin tulin iloisena, hyväntuulisena ja kaikki luisti kuin voi leivän päällä. Jos oli huono peli alla, niin vaimo varmasti osasi odottaa, että tulen kotiin tuskaisena, vihaisena ja ärhäkkänä. Kotona tuli purettua kiukkua ja tuskaa, jolloin kenelläkään ei ollut hyvä olla. Tässä tuli vahvasti esille ne paineet, huonot roolimallit nuorena ja puute työkaluista joilla työstää itseään mentaalisella puolella. Tunteiden ja vanhojen opittujen mallien mukaan elettiin, eikä kehitystä näkynyt lähimaillakaan. Muistan hyvin, että ystävät ja perheenjäsenetkin aina kannustivat minua heittämään enemmän, olemaan itsekkäämpi, mutta se en ollut minä vaikka en sitä silloin vielä ymmärtänyt. En osannut olla itsekäs, vaan halusin aina pelata peliä oikealla tavalla ja tehdä muista parempia. Nämäkin ulkopuoliset ohjeet toivat epämielekkyyttä pelaamiseeni, koska aina kun en tehnyt pisteitä tarpeeksi, niin sain kommentteja kuinka olin liian pehmeä, en tarpeeksi itsekäs,  jne. Valmentajani tuppasi muistuttamaan häviön tai heikon pelin jälkeen että, ”olet niin hyvä, kuin sinun viimeisin pelisi”. Tämäkään kommentti ei vienyt sitä tuskaa, joka oli sisälläni, eikä helpottanut painetta. 

Neljä vuotta kului oikeastaan aika nopeasti näin jälkeenpäin muistellen, mutta helppoa aikaa se ei missään nimessä ollut. Harjoitukset olivat aina rankkoja ja usein laatta lensi treenien jälkeen ja niiden aikana. Välillä jopa näkö lähti hetkellisesti kesken treeniä, mutta sekään ei saanut minua luovuttamaan ja heiluttamaan valkoista lippua. Piti painaa väkisin, hampaat irvessä kohti menestystä, maksoi mitä maksoi. Nämä kokemukset saattavat kuulostaa siltä, että jenkkikokemukseni oli kauhea, mutta valotin tässä sitä vain hieman koripallon näkökulmasta. Oikeasti se oli yksi parhaista kokemuksista elämässäni ja pääsin tapaamaan hienoja ihmisiä, joihin olen edelleen yhteydessä. Tutustuin amerikkalaiseen kulttuuriin, jota olin ihannoinut nuorempana ja jota ei täysin pysty ymmärtämää tv-ruudun välityksellä, ellei sitä pääse kokemaan itse paikan päällä. 

Osa 2. Mikko ja JBA

Valmistuttuani yliopistosta pohdin paljon, mihin siirtyisin pelaamaan. Tässä vaiheessa ymmärsin jo, että rahkeeni eivät riitä NBA:n tasolle ja paluu Suomeen oli luonnollinen ratkaisu. Ensimmäisen lapsemme laskettu aika oli kesän lopussa ja päätin, että menen perhe edellä tässä vaiheessa, enkä harkitse Eurooppaan lähtöä vaan pysyttelen Suomessa ja pelaan täällä. Plan B oli kuitenkin pelata ammattilaisena koripalloa, sillä olin antanut kaikkeni koripallolle ja nyt siitä täytyy saada myös rahaa. Mielessäni ajattelin, että olen sen ansainnut sen ja olen kyllä parempi kuin moni muu Korisliigassa pelaava pelaaja. Korisliigaan hyppääminen kuitenkin arvelutti, sillä siellä joukkueissa on aina 4 jenkkivahvistusta enkä halunnut olla roolipelaaja. Halusin vastuuta ja näyttää muille.

Katja ehdotti minulle Jyväskylä Basketball Academya, koska siellä oli hänelle ennestään tuttu valmentaja Mikko Tupamäki. Olin kuullut Mikosta joskus nuorempana, mutta mitään konkreettista en tiennyt hänestä tai hänen filosofiastaan valmentajana. Katja oli kehunut Mikkoa valtavasti ja kertonut kuinka hän osaa kehittää pelaajia ja miten Mikon ymmärrys kokonaisuudesta oli vienyt Katjaakin eteenpäin koripallourallaan. Katja sai minut vakuutetuksi, että tämä olisi minulle oikea polku urallani juuri nyt. Päätinkin soittaa Mikolle ja kysellä hieman JBA:n joukkueesta, toiminnasta ja mitä se sisältää. Kaikki mitä Mikko oli kertonut JBA:sta kuulosti mahtavalta, mutta ainoa asia, joka häiritsi minua, oli se, että en saisi palkkaa pelaamisesta. Se ei meinannut sopia egolleni, sillä unelmani oli tienata paljon, jos ei miljoonia niin ainakin tuhansia euroja. Miten pystyisin tyytymään pelaamaan ilman korvasta kaikkien niiden vuosien jälkeen, joita olin koripalloon käyttänyt, kun nyt yliopiston jälkeen piti koittaa ammattilaisuuden aika. Kaikki kivut, tuska ja stressi, olisivatko ne olleet siis turhaa? Lopulta kuitenkin päätin hyväksyä asian ja olla piittaamatta siitä. Ura oli kuitenkin vasta alussa, joten pari vuotta JBA:ssa ei tekisi pahaa. Ehtisin ansaita rahani ja saamaan ammattilaispelaajan statuksen myöhemminkin. 

Kolme kautta JBA:ssa, 2017-2020

Try-out meni minun osaltani loistavasti, itsevarmuus oli korkealla ja olo oli pysäyttämätön. 1 vs 1 harjoitteissa tuntui että pystyin dominoimaan ketä tahansa ja miten tahansa. Kolmen pisteen heitot olivat pelkkää sukkaa. Kaikki meni suunnitelmieni mukaan, kunnes pelit taas alkoivat.. Jo ensimmäisessä harjoituspelissä menin lukkoon ja demonit ottivat jälleen minusta otteen. Kaikki itsevarmuus, joka oli kesäharjoituksissa läsnä, oli kadonnut täysin tietämättömiin ja olin yhtä lukossa, kuin aina ennenkin. Vapaat heittopaikat jätin käyttämättä ja halusin vain, että muut heittävät. En katsonut korille kertaakaan, koska epäonnistumisen tunne valtasi mieleni. Vanha ajatusmaailma ja taakka veivät minulta itseluottamuksen ja toivat pelon epäonnistumisesta. Halusin tietysti näyttää muiden silmissä todella hyvältä pelaajalta, mutta pelko epäonnistumisesta vei voiton. Pelin jälkeen luonnollisesti tapani mukaan haukuin itseni lyttyyn, puhuin negatiivisesti ja rankaisin itseäni jollakin ikävällä tavalla omassa mielessäni. Seuraava peli koitti ja puhuin itselleni, ”Tänään teen 20 pinnaa. Mulle on ihan sama kuka siinä on edessä, ei se mahda minulle mitään. Oon tullu just jenkeistä ni se ei oo kokenu mitään mitä minä olen”. Tämä oli jälleen kerran vain kaunis ajatus ja kuten saatatte jo arvata, niin en tehnyt sitä 20 pistettä, vaan seurasi taas yksi pettymysten peli toisen perään. Hyvinvointi pääni sisällä ei ollut enää tässä vaiheessa kovin hyvässä hapessa, en jaksanut tuskaa jota jouduin kantamaan. Olin jo pettänyt itseni, kun en ollut vielä pelaamassa ammattilaisena ja koin myös, että petin minun mummoni ja äitini, sillä en saanut heille sitä mitä niin hartaasti olin tavoitellut. Olin ihan tyhjä sisältä enkä osannut kaivaa itseäni ylös tästä kuopasta, johon olin vuosien varrella vajonnut, yhä syvemmälle ja syvemmälle. 

Mikko oli kuitenkin aivan erilainen valmentaja mitä minulla on koskaan aikaisemmin ollut. Usealle minua valmentavista valmentajista oli tärkeintä tulos, voitto, joukkueen menestys ja sitä kautta oma menestys valmentajana, piittaamatta pelaajien hyvinvoinnista tai tarpeista. Pelaajat olivat vain pelinappuloita, joita komentaa ja siirrellä, eikä itse tekemisessä pahemmin huomioitu pelaajan kehittymistä, ei ainakaan kokonaisvaltaisesti kaikilla osa-alueilla myös siellä pään sisällä.  Mikko ei ollut sellainen, vaan hän kohtasi minut ihmisenä, ei pelaajana. Hän oli huomannut tuskani, joka monille muille valmentajille oli pysynyt tarpeeksi piilossa. Hän näki minun potentiaalini ja sen mitä pystyin kentällä tekemään, mutta ennemmin kuin keskittyä siihen mitä tein kentän rajojen sisäpuolella hän halusi selvittää mitä tapahtui pään sisällä, käydä läpi mentaalista puolta. Mikko näki, että kyse ei ollut siitä osaanko pelata vai en. Hän osasi katsoa syvemmälle minuun ja siihen mikä ehkä todellisuudessa vaikutti minun pelaamiseeni ja kehittymiseeni.

Kävimme Mikon kanssa lukuisia keskusteluja ja kerroin hänelle itsestäni ja menneisyydestäni. Pikkuhiljaa alkoi aueta, että se mitä minulle oli nuorena tapahtunut, oli vaikuttanut minuun ja tekemiseeni tähän päivään asti. Se oli se asia, joka oli minua niin monta vuotta estänyt kehittymästä pidemmälle. Tietenkään se ei ollut näin yksinkertaista, kuin tässä kirjoitan, vaan piti oikeasti palata hyvin monta vuotta taaksepäin ja katsoa mitä silloin joskus nuorena oli tapahtunut ja miten ne tapahtumat vaikuttivat pelaamiseeni. Itse prosessi oli raskas ja tuntui kipeältä avata vanhoja haavoja, sillä olin pyrkinyt unohtamaan ja peittämään ne jo vuosia sitten. Samalla myös aloitimme kehittämään minun ajatusmaailmaani siihen suuntaan miten sen kuuluisi oikeasti mennä. Monta vuotta minulla oli ns. tunnel vision, jolloin en nähnyt mitään muuta ympärilläni kuin itse päämäärän, jonka olin itselleni laatinut. Jouduimme purkamaan sitä pala kerrallaan ja käymään minun vanhoja ajatuksiani läpi niin, että ne pystyttiin muokkaamaan uudenlaisiksi. Esimerkiksi tämä ammattilaispelaajan status, joka oli minulle yksi tärkeimmistä tavoitteista, piti laatia uudelleen ja muokata erilaiseksi ajatukseksi. Pohdimme sitä, että jos minä nyt olisin ammattilaispelaaja ja ansaitsin niitä tuhansia euroja, niin miten se asia poistaisi niitä ongelmia, joita minulla on mielessäni? Pystyisikö se vaikuttamaan käyttäytymiseeni huonon pelin jälkeen ja unohtamaan ne ongelmat, joita minulla on ollut nämä kaikki vuodet. Kun kävimme näitä asioita yhdessä läpi syvällisellä tasolla, niin moni asia alkoi selkeytyä minulle. Osasin katsoa itseäni erilaisesta näkökulmasta ja nähdä, miten nämä menneet asiat olivat muokanneet minua pelaajana ja ennen kaikkea ihmisenä. Ymmärsin, että olin ollut liian ankara itselleni ja olin ottanut liian ison taakan, jolloin siitä hauskasta pelaamisesta tulikin jotain ihan muuta. Harmittavaa oli myös todeta, että miten raskasta Katjalla oli ollut, kun peli tai treenit pystyivät vaikuttamaan meidän arkielämäämme niin paljon. En osannut näitä asioita siinä ”graindausmoodissa” käsitellä, enkä näkemään itseäni ulkopuolisin silmin. Olen aina rakastanut koripalloa, mutta se rakkaus oli jossain vaiheessa unohtunut näiden omien ajatuksien ja tavoitteiden taakse. Onnekseni Mikko pystyi sen palauttamaan ja opetti näkemään ison kuvan tässä elämässä, menestyksestä riippumatta.

Vähitellen avasimme Mikon kanssa näitä solmuja, joita minulla oli kertynyt matkan varrella ja kas kummaa, kun pelaaminen ei ollutkaan enää henki ja elämä -asenteella. Vähitellen taakka hartioillani keveni. Pelaaminen tuntui koko ajan rennommalta ja ylimääräinen miettiminen alkoi hiipua. Nautinto pelaamista kohtaan palasi – ja esimerkiksi yliopistoaikoihini verrattuna todella olikin ihan erilaista pelata. Mikko osasi käyttää minun pelityyliäni oikealla tavalla. Kyse ei ollutkaan enää siitä montako koria piti saada tehtyä. Hän antoi työkaluja, joita pystyn hyödyntämään kentällä käyttämällä omia vahvuuksiani, mikä avasi omaa peliä entistä enemmän. Itsevarmuuden kanssa olin joutunut kuitenkin aina hieman taistelemaan, mutta Mikon ansiosta nyt tiedän mitkä asiat siihen vaikuttavat ja miten pitää lähestyä tilanteita joissa itsevarmuus meinaa horjua, niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin.

Ennen JBA:han tuloa en osannut nähdä sitä mitä koripallo oli oikeasti jo minulle antanut, mihin paikkoihin se oli vienyt. Oikeastaan kun ajattelen sitä tarkemmin, niin onhan se antanut minulle enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Olen löytänyt sitä kautta vaimoni ja saanut kaksi ihanaa lasta, jotka ovat ehkä jo samanlaisia koripallointoilijoita, kuin heidän isänsäkin. Näitä positiivia puolia ja siunauksia on monia – ja ne koripallo on mahdollistanut. Vaikka en ole tienannutkaan niitä miljoonia tai tuhansia ja tuhansia euroja, niin kyllä se matka ja kokemus, jonka olen saanut, on ollut paljon arvokkaampaa. Näistä asioista en osannut olla kiitollinen aikaisemmin, koska se vanha ajatusmaailma, joka minulla oli, pyöri ainoastaan minun ja minun ansaitsemiseni ympärillä. Kaikki muu oli vain ”extraa”, joka on tarttunut mukaan.

Osa 3. Oppilaasta opettajaksi 

Olen kiitollinen koko JBA organisaatiolle tästä mahdollisuudesta jakaa omaa tarinaani ja ennen kaikkea mahdollisuudesta tuoda esille sitä, miten tämä organisaatio osasi olla paljon muutakin, kuin vain koripalloseura. Sain kehittyä pelaajana hienoissa olosuhteissa, mutta ennen kaikkea sain kehittyä ihmisenä. Olen nyt paljon vakaampi pelaaja, mutta entistä vakaampi kahden lapsen isä. Osaan käsitellä paremmin tunteitani, eikä enää peli tai treeni ei pysty määrittelemään, millainen ihminen tulen olemaan loppupäivän kentän ulkopuolella. Osaan nähdä ison kuvan tässä elämässä. Kutsumukseni on olla jonain päivänä taitovalmentaja ja tiedän, että pystyn antamaan arvokasta tietoa ja kokemusta näille tuleville nuorille pelaajille, jotka ehkä kamppailevat samojen asioiden ympärillä erilaisissa mittakaavoissa. Tällä hetkellä olen pätevyydeltäni liikunnanopettaja ja samoja asioita pyrin oppitunneilla opettamaan nuorille, kuin mitä Mikko ja JBA ovat minulle opettaneet. Samat opit, näkemykset, sanonnat ja viisaudet siirtyvät nyt heille ja toivottavasti pystyn antamaan heille sellaisia työkaluja, joita minulle ei kukaan nuoruudessa opettanut. Ison kuvan hahmottamista ja tärkeiden asioiden priorisointia ei voi ilman mallia itse oppia tuosta vaan, sillä siihen juuri tarvitaan Mikon tyyppisiä opettajia, jotka osaavat sen opettaa kädestä pitäen, ajatus ajatukselta, solmu solmulta.

Voisikin sanoa, että student becomes the teacher. 

Anton Kankaanpää

Jebalaatio-Eskalaatio-Skenaario – Kausi 2022/23 On Täällä!

Se on täällä taas! Korispallokausi on jo kierrepotkittu käyntiin käytännössä kaikissa muissa universumeissa, mutta parhaat on jätetty viimeiseksi. JBA:n miehet, nuo rintakarvansa aerodynamiikan nimissä ajelevat molekyylitäydellisyyden ilmentymät, aloittavat taipaleensa Divari-A:ssa TÄNÄÄN, PERJANTAINA, TÄNÄ PERJANTAINA Gradia D:n saunan lauteilla.

Alkusyksyn kuumin divarikartan korkeuskäyrillä kimpoileva kysymys kaikuu: Onko Jeban herrasmieslauma iskus-AI onKÖ ISKUSSA!?

”Älkää kysykö kysymyksiä, mihin ette ole valmiita saamaan vastauksia.” – Tommi Luojus, Semi Saaren kysyessä, onko villieläin häkissä.

JBA:n kokoonpano on tasamittaistunut keväästä, tuntuvasti vaikeuttaen silminnäkijähavaintojen antamista rikospaikkatutkimuksen aikana.

”Sillä oli JBA:n paita ja se kantoi kassakaappia hauiskääntö-otteella. Se oli jotain, ehkä 185-195 senttiä pitkä. Vaikea sanoa, kun Nykäsen muistopatsaan Sarajevo-teksti heijasti uuden pesäpallocolosseumin valoja silmiini. Tupamäen Tusinasta se kuitenkin oli.”

”Muuten tämä olisi mahdoton tehtävä, koska pahamaineisesta Tupamäen Tusinasta löytyy ensinnäkin yli kaksitoista pelaajaa ja lempinimi on mennyt jo siinä vaiheessa kenguruiksi, mutta erityisesti siksi, että ne on silmämääräisesti Lauri ”Aikuinen Mies” Jänttiä, Markus ”MUILUTTAA” Muilua ja Roope ”Itkee Syödessään Siipiä” Filtnessiä lukuunottamatta kaikki ”jotain satakasiviis viiva sataysiviis”. Yhden paljastavan seikan onneksi huomasit.”

”Sarajevo?”

”Fäking idiöt. Ei. Se oli hauiskääntö. Se oli Jaakko Tiittanen.”

Koherenttina kohinana jatketaan siitä faktasta, että täysin uusikin kasvo ryhmästä löytyy Juuso Salmen miesmalli-poskipäiden muodossa. Äänekosken koripallomyllyn tuotos käytti uuden moottoritiepätkän tuomaa mahdollisuutta ja kuljetti koripallotalenttinsa Gradian nurkkakaappiin talteen. Pelintekijäwelho on jo ehtinyt ihastuttamaan kotiyleisöä ja vihastuttamaan vastustajan takapelaajia harjoitusotteluissa, eikä vauhti varmasti tule taantumaan kumpaankaan suuntaan tosipelien alkaessa.

Puhtaampien takapelaajien joukossa Salmen lisäksi vastustajien puolustuksille irrationaalisia pelkotiloja tarjoavat Elmeri ”The Question” Abbey, Eino ”The Ankle Collector” Montin ja Kalle ”Moi mä oon Kalle” Koivunen. Yksi löylyttää ylälauteilta, yksi tiputtelee suoraan kivien päälle ja yksi jättää aina oven auki ja LÄMPÖ KARKAA. Jokainen saa pohtia tahoillaan, että kuka on kuka.

Sitten meiltä löytyy, kukas muukaan kuin koripalloparkettien Xabi Alonso, pallopelieleganssin henkilöitymä, Tuomas ”Matkanjohtaja” Flinck. Ainoa mies koripallomaailmassa, joka pelaa vain ja ainoastaan positiivisissa peliasennoissa ja positiivisella mielen maisemalla. Ujuttaa tälläkin kaudella donkkispoteilta 1-2 laittoman ilmaiselta näyttävää mukia per ottelu.

Laituri-osasto näyttää siltä, että Aake Kallialan piisamiystävätkin herkistyisivät.

Jos viittaus meni ohi, seuratkaa aikaanne ja käykää joskus intter webissä.

Samasta tuhatvuotisesta sypressikasvien heimoon kuuluvasta kalifornianpunapuusta veistetyt Oliver ”Vipunosto-olkapäät” Kandén ja Panu ”Boy Wonder” Blomgren ovat siitä ikävä kaksikko koripallokentällä, että kukaan ei pysty hyökkäämään niitä vastaan edes vähää alusta ennen kuin tulee tosi paha mieli. Entistä ikävämmäksi tilanteen tekee se tosifakta, että toisessa päässä parkettia on jatkuva uhka siitä, että joko kaarelta sataa jölssiä niskaan tai jompikumpi päättää painaa niskaskriinistä alley-oopista riman alas.

Tiitus ”Tiitus” Kuukkasen liikkuminen on edelleen rakkauden syksynä 2022 niin epäreilun kevyen näköistä, että kirjoittajalta pääsee melkein kyynel jo pelkästä ajatuksesta. Ajatuksen lailla kentällä liitävä Tiitus on koripallokokemuksen puolesta senioriosastoa joukkueessa ja se näkyy ennen kaikkea kasvavana näätimisenä. Se on hyvä. Hyvä Tiitus. Aina voi vähän näätiä. Nääditään vähän, ja vähän lisää.

Aku-Petteri ”Peku-Atteri” Kuusinen on vihdoin saanut vetää terveenä ja teräksisenä kesän ja syksyn, ja voi pojat ja tyttäret, se näkyy. Nuorimies on kävelevä henkilökohtainen 7-0 pistejuoksu, joka vain odottaa purkautumistaan hetkenä minä hyvänsä.

Tommi ”Läntinen” Luojuksesta oli jo maininta. Mitä sitten. Voiko sulkea häkkiin? Fysiikan lakien ja taiteen sääntöjen mukaan, ei voi. Tommin pitäminen kentällä yli 20 minuuttia koripallo-ottelussa pidetään YK:n Ihmisoikeusneuvostossa hyvän maun vastaisena tekona ja erään jäsenmaan edustajan mukaan ”ihan h******n epäreilua”.

Kevään ryhmästä maailmalle on lähtenyt muutamakin yksilö, mutta nostetaan hattu erityisesti pidempään mukana olleille ydinhenkilöille.

Kolme vuotta toiminnan keskiössä ollut Pyry Kantomaa dominoi ajattoman tyylikkäällä otteellaan opiskeluympyröitä Tampereella ja palloskriinitilanteita Pyynikillä kuluvalla kaudella. Yhtään hetkeä ei heitetty hukkaan kolmen vuoden aikana kehittymisen tiellä ja jokainen kohtaaminen koripallotapahtumissa tai niiden ulkopuolella on Pyryn kanssa välitön ja lämmin, eikä sellaiselle ominaisuudelle ole vertaista.

Ville ”PELLAVAPOIKA” Virtaharju, goddamn mikä nuorukainen, nuorimies ja oman elokuvansa päähenkilö. Kuopiosta maailmalle, oman itsensä etsimistä, löytämistä ja oman polkunsa raivaamista päivästä yksi alkaen. Jokaiselle meistä löytyy paikka ja tarkoitus ajallaan, eikä niitä pidä väkisin yrittää löytää, tai pakottaa itseään muottiin mikä ei itselleen sovi elämänsä milloisessakin hetkessä. Ville on tehnyt jokaisen kanssaeläjänsä elämästä rikkaamman ja valoisamman läsnäolollaan, eikä se ole pätkääkään liioiteltu lausunto. Kiitos, Ville. Kipinän paidassa nähdään tällä kaudella melkoista tykitystä kun tämä villivarsa lähtee laukalle!

Eeeeeeeemeli ”MAMA, THERE GOES THAT MAN” Yalaho! Keskisuomalaisen koripallomaailman läpi kolunnut nuorimies pakkasi laukut ja lähti AMERIIKKOIHIN. Western Reserve Academyn yksityiskoulussa vuoden valmistautuminen tuleviin yliopistomaailman ja -pelien haasteisiin, ja sen jälkeen irti telineistä sellaisella voimalla ja vauhdilla, että päätä huimaa. Ei ole varmasti kauas maalista osuva arvio, että ihan koko keskisuomalainen koripalloperhe seuraa äärimmäisellä mielenkiinnolla ja innolla Eemelin askeleita koripallomaailman kaukaisemmilla aikavyöhykkeillä. Kiitos Eemeli, kaikesta siitä, mitä olet meille jo nyt koripallokentällä ja sen ulkopuolella antanut. Let’s GOOOOOO!!!!!

Kausi 2022/23 on täällä. Tästä lähtee.

Kokkolan Prässistä Korisliigaan – Kiitos Annika, Annika & Sarkku!

Se oli vaikeaa, pahus sentään. Syötöt ei ihan vielä kantaneet käsien yli maaliin asti, ainakaan luotettavasti. Paikkapuolustusta vastaan ei rankkarikolmoset napsuneet ja korilla oli tunkkaisen ahdasta. Hyperaktiivinen puolustustapa rakoili vääjäämättömällä varmuudella omassa päässä juuri sen verran, että tennisottelun suunnanmuutostahdilla pelattu ottelu kääntyi Kokkolan NMKY:n eduksi. Kahdesti.

C-tyttöjen Keskisen alueen SM-karsinta. Siinä syksyssä oli sitä jotain.

Niistä tappioista on kuitenkin raivattu tie useamman takiaispuskan läpi syksyyn 2022. Matkaa on taitettu läntisen alueen B-tyttöjen sarjasta niin U16-, kuin U19-ikäluokkien SM-sarjoihin. Tallinkin kutsusarjan finaalin muistaa moni. Naisten Divari tuntui jossain vaiheessa utopialta, mutta ei siellä ole tarvinnut kauheasti anteeksi kenenkään pyydellä (Kiitos Titta).

Tärkeämpää kuin mikään seura tai joukkue, ovat kuitenkin pelaajat. Nuoret, kilpailun saloihin soluttautuvat urheilijat ja lapset, jotka kasvavat matkan varrella nuoriksi aikuisiksi.

Kuva: Antti Saarimaa

Ihan Kokkolasta asti ei Ahosen Annika ole bussissa istunut, mutta matkan varrelta kyytiin hypännyt multiurheilija on kairannut ihan yhtä lailla tietään kohti kirkkaimpia valoja JBA:n paidassa jo monta vuotta. Itseltään ja toiminnalta jatkuvaa laatua vaatinut peluri on, no, peluri sanan syvimmässä merkityksessä. Kun ylösheitto nousee ja kello lyödään käyntiin, on Ahosen klaanin nuorin painos aina parhaimmillaan.

Urheilijana räjähdysvalmis Annika on pitänyt vähintään yhtä räiskyvällä luonteellaan ja iloisuudellaan huolen siitä, että yksikään harjoitus tai ottelu ei valmentajien ajoittaisesta äksyilystä huolimatta ole liian vakavamielinen. Se voi kuulostaa ontolta kehulta, mutta Tampereen Pyrinnön treeneissä kiitellään tätä faktaa ihan varmasti marraskuisena tiistaina, kun kirjaimellisesti ainoa aurinkoa muistuttava valon ja lämmön lähde on A. Ahosen filtteröimätön persoona.

Basket maker by the grace of God, sanois keskivertoa rallienglantia puhuva koripalloseuraaja, eikä olis ihan kamalan väärässä. Maailman viekkaimmat kainalon alta ujutukset ja vapariviivalle tiensä selvittämiset ovat sen luokan valttikortti, että siinä tulee olemaan monen monta kokeneempaakin kissaa ihmeissään tulevan koripallosesongin aikana.

Kiitos Annika siitä, että pidit valmennuksen ryhdikkyydestä huolta, vaadit ammattimaisuutta päivästä toiseen ja autoit nuoria nousukkaita siirtymätaipaleella kohti isojen tyttöjen pelejä ja treenejä. Vaikutuksesi oli suurempi, kuin osaat arvatakaan.

Palataan muisteloihin.

Tuosta C-tyttöjen SM-karsintasyksystä on edelleen onneksi tyttöjä mukana matkassa, mutta kaksi pelaa tällä kaudella pykälän tuotakin kovemmassa ympäristössä.

Kuva: Antti Saarimaa

Yksi tyttö oli kyllä tuosta syksystä laskien ensimmäiset pari vuotta sanomatta yhtään ylimääräistä sanaa ainakaan yhdellekään valmentajalle, ellei niitä sanoja osattu houkutella ulos juuri oikealla tavalla. Turnausreissuilla kevyempää oli pelata täysiä minuutteja ja sähköttää koko kentän mitalla jokaista vastustajan pelaajaa vuorotellen, kuin olla jatkuvasti sosiaalisesti läsnä.

Se tyttö on nykyään jokaisen huoneen valopilkku, aurinko ja tähtisade. Erehtymättömän ainutlaatuinen nauru kaikuu mailien päähän ja saa hymyn jokaisen kuulijansa kasvoille. Se on ollut aikamoinen kasvu, Annika.

Pelikentällä dominointi on ollut jo vuosia täysin mautonta.

”Se tekee vain sitä samaa juttua, menee vaan korille”. No, sit teidän varmaan pitäis pystyä tekemään sille asialle EDES JOTAIN. Fakta on kuitenkin se, että ilman rikoslain vastaisia keinoja, rehellistä viiden pelaajan kilpikonnasumppua tai oman päävalmentajan ajoittaisia hölmöilyjä Annika Aarrejokea ei ole ollut mahdollista pitää virallisissa koripallopeleissä alle 20 pisteessä enää vuosiin.

”Annika tee kori” oli tehokkain koripallokuvio maan päällä monta vuotta putkeen ja se tulee olemaan vuonna 2037 ilmestyvän elämäkertakirjan nimi.

”Helppo sen on pelata kun se on noin urheilullinen ja ulottuva” on täysin todenmukainen lause, joka on sanottu ääneen vuosien varrella. Jos kirjoittajalla olisi taipumusta tunteiden äkkipikaiseen kuohahdukseen, se olisi voinut joskus harmittaa. Se on todella harhainen uskomus, että tuo määrä urheilullisuutta ja osaamista olisi tullut ilman aivan järjettömän pitkää työtuntien ja uhrausten jonoa.

Se, mikä näyttää ulospäin niin kovin helpolta, pitää sisällään kasapäin hampaiden kiristelyä, isojen tunteiden käsittelyjä ja kasvun, ei aina niin kovin helppoja vaiheita.

Kaiken tämän jälkeen, pelaaja jonka sitoutumisen ja välittämisen määrää on joku saattanut matkan varrella spekuloida vailla mitään todellista syytä, on sitoutuneempi koripalloelämässään etenemiseen kuin kukaan, kenet hän on syönyt edeltään kehityksen valtatiellä matkalla tähän pisteeseen. Montaa lujatahtoisempaa (ja parhaalla mahdollisella tavalla itsepäisempää) nuorta urheilijaa ei tässä maassa palloa just nyt pomputa.

Joku toinen pelaaja olisi saattanut toistuvien juniorimaajoukkuepettymysten jälkeen todeta, että ehkä tästä ei valtavasta yrityksen määrästä ja laadusta, sekä toistuvasta itsensä kilpailutilaan virittämisestä huolimatta vaan tule sit kuitenkaan mitään. Hammasta purtiin hetki, asia käsiteltiin ja seuraavassa hetkessä oltiin taas repimässä metaforallisesti ja joskus lähes kirjaimellisesti päitä irti vastustajilta. That’s how we roll.

Emmekä tekisi oikeutta Annikan jättämälle jäljelle, mikäli emme kertoisi, miten paljon hän välittää. Koska, perhana. Se välittää niin hemmetin paljon, että joukkueen, johon ei virallista sidettä pitäisi enää olla, otteluissa hän on paikalla läpi Tallink-turnauksen. Kannustamassa, antamassa tukea nuorille tulokkaille ja vetämässä alkulämpät niin rautaisella rutiinilla kuin vain Annika god damn Aarrejoki ne pystyy vetämään.

Kilpailun, ja itsensä sekä kanssapelurinsa äärirajoille harjoitustilanteissa viemisen standardit JBA:n tuleville sukupolville asettanut nuori nainen on antanut niin paljon iloa ja lämpöä ympärillä oleville ihmisilleen, ettei yksi kirjoitus tee sille oikeutta. Sama käsittämättömän vilpitön ja anteeksipyytelemättömän rehellinen maailmanvalloitukseen valmiiksi kasvanut peluri on tarjonnut esimerkin nuorille tulevaisuuden lupauksille, jota seuraamalla kansainväliset pelit ovat paljon muutakin kuin vain kaukainen haave.

ToPon pelit on syytä laittaa tiukkaan syyniin tulevalla kaudella.

Kiitos kaikesta, Annika.

Kuva: Antti Saarimaa

”Sehän tsemppaa kivasti, varmaan futiksen pelaaja. Ainakin se varmaan pystyy puolustaan ku liikkuu tollai sähäkästi”. No, ei se ensivaikutelmasta tehty analyysi kokonaan mennyt väärin siltä valmentajalta, mutta vastaavaa aliarviointia ei ole kukaan koripallomaailmassa tehnyt sen historian aikana.

Jos Annikan kohdalla jokaista tunnetilaa ei osannut päältä päin arvata, Sarkku ei ole koko kuuden vuoden aikana yhtäkään tunteen heilahdusta edes yrittänyt peittää vaan lyönyt sen häpeilemättömänä ja suodattamattomana tiskiin. Huiput ovat silmänkantamattoman korkeat, laaksot mahdottoman syvät.

Ja sen takia Sarkun ystävyys lopulta palkitsee enemmän kuin kukaan sen ulkopuolelle jäävä voi uskoakaan. Elämää eletään täysillä ja hyville ihmisille tehdään hyviä asioita siinä mittakaavassa, mitä yhtään kukaan Sarkun ystävistä ei ikinä ole kokenut ansaitsevansa. Sellainen Sara-Sofia Mikkonen nyt vaan on.

Kantaa koko maailman huolet harteillaan ja kokee olevansa henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että jokainen toiminnassa mukana oleva ihminen saa reilun mahdollisuuden onnistua. Ja jos silti ei onnistu, miettii Lehtisaaren lahjakkain liikenteenohjaaja satayksi tapaa, joilla hän olisi voinut auttaa kutakin yksilöä olemaan parempi ja harmittelee yön pimeinä tunteina, miksi hän ei sitä tehnyt.

Sarkku, sun ei tarvitse kantaa vastuuta jokaisesta ympärillä olevastasi ihmisestä.

Jos useilla muilla maailmalle koripallon avulla pääsevillä pelureilla on urheilulliset edellytykset mallillaan tai on ainakin jotain selkeästi lajille ominaisia fyysisiä etuja…ei Sarkulle ole pelaajan luomisvaiheessa tarjottu niitä ykköskorin yleellisyyksiä.

Aivan kaikki esteet ja vipstaakkelit on asetettu tielle, kapuloita on rattaissa enemmän kuin niihin pitäisi olla mahdollista mahtua ja kaikissa mahdollisissa käänteissä joku on tullut kyllä muistuttamaan, että niin, ei noin pienet pelaajat kyllä koripalloa aikuisten sarjoissa enää kauhean korkealla tasolla pelaa. Eikä kyllä juniorimaajoukkueissakaan.

Se, mikä kovin helposti ihmisiltä unohtuu näitä asioita miettiessä on, että suurinta mahdollista lahjakkuutta on jaksaa vaikeimpina mahdollisina hetkinä kuvainnollisessa räntäsadehelvetissä eteenpäin vielä prosentin verran sinnikkäämmin, kovemmin ja pidemmälle. Sarkku Mikkonen olisi oman potentiaalinsa ylärekisteristä lyönyt itsensä läpi ilman yhtään kenenkään apua, tavalla taikka toisella, eikä sitä sovi kenenkään unohtaa ikinä.

Vastaavaa tahtoa, henkistä lujuutta ja itsensä tuhatprosenttisesti likoon lyömistä vailla mitään takeita minkään sortin odottavasta palkinnosta ei tule vastaan kuin vain kovin, kovin, kovin harvoin. Eikä tälle kirjoittajalle ainakaan ikinä ennen.

Lehtisaaren Kuntotalolla huomattavasti nykyistä nuorempana tyttönä vierineet kyyneleet ”mä vaan tajusin, etten mä koskaan pääse maajoukkueeseen” saatesanojen vauhdittamana olisivat hurjan monelle muulle olleet lamaannuttavan katkerat. Ei niitä varmasti helpolla ole nieleskelty alas, mutta niiden läpi on puskettu taas kohti uusia haasteita ja uusia, alkuun ylitsepääsemättömiltä vaikuttavia esteitä.

U20 maajoukkueessa EM-kisadebyytissä Belgian omakätisesti voittaminen ja liigasopimus EBT:hen. Ne kyyneleet oli itkettävä päästäkseen elämään unelmaansa.

Se jälki, minkä SäyRin, Muuramen ja HoNsUn C-tyttöjen yhdistelmäjoukkueen runko jätti jyväskyläläiseen ja keskisuomalaiseen koripalloon on kiistaton ja valtava. Tällä hetkellä vastaavassa kasvun vaiheessa vasta alkutaipaleella olevat nuoret pelaajan alut ovat saaneet esikuvia, joillaisia tältä alueelta ei ole hetkeen löytynyt. Esimerkkejä, joiden harjoittelua seurata ja joiden mukaan mallintaa omaa peliään. Pelaajia, jotka tekevät naisten joukkueesta paikan, jossa pelaamista oikeasti tavoitellaan.

Te olette tehneet sen. Ei mikään taustaorganisaatio tai valmentaja. Me olemme olleet mukana auttamassa, mutta kaiken sen työn olette tehneet te.

Ja siitä me olemme ikuisessa kiitollisuudenvelassa.

Ole mukana tukemassa nuoria pelaajiemme heidän matkallaan kohti omia unelmiaan: https://jba.fi/tukikausikortti/

Urheilijan polkua helpottamassa – Tikkakosken Ilmasotakoulun urheilujoukkue

Yksi urheilijan polun merkittävistä haasteista matkalla ammattilaiskentille on varusmiespalveluksen sujuva suorittaminen uhraamatta merkittäviä määriä harjoitustunteja ja otteluita kyseisen prosessin aikana. Jyväskylän varuskunnassa Tikkakoskella vuonna 2022 käynnistynyt ja yhdessä Jyväskylän Urheiluakatemian kanssa toteutettava Ilmasotakoulun pilottihanke tarjoaa urheilijoille erinomaiset mahdollisuudet yhdistää sujuvasti ammattimainen harjoitusrytmi varusmiespalveluksen kanssa.

Varusmiespalvelus on ohjelmassa jaksotettu neljään kuuden viikon jaksoon, joista jokaisen aikana urheilijan sekä valmentajien kanssa käydään välipalaveri ja seurataan, miten palveluksen ja urheilun yhdistäminen on onnistunut. Aamuharjoitusmahdollisuudet järjestetään varuskunnassa, joiden lisäksi urheilijoille on kello 7-17 välisenä aikana viikkotasolla kymmenen tuntia harjoitusvapaita käytettävissään (sisältää matkat).

– Tikkakoskelta ajaa hallille reilussa vartissa, joten käytännön asioiden puolesta järjestely on jo lähtökohtaisesti todella toimiva. Olemme vasta alkutaipaleella, mutta tähän astiset kokemukset ovat todella positiivisia, JBA:n miesten päävalmentaja Mikko Tupamäki toteaa.

– Varuskunnassa mahdollistettavat ohjatut fysiikkaharjoitukset ovat merkittävä etu normaaliin varusmiespalvelukseen. Urheilijan näkökulmasta järjestely toimii todella hienosti ja arjen läpi vienti on normaalia varusmiespalvelusta huomattavasti sujuvampaa.

– Kun arkirytmiin päästiin kiinni, pystyin harjoittelemaan käytännössä täysin samalla tavalla kuin kuka tahansa joukkueen jäsen.

Marku Muilu, JBA & PU20 Maajoukkue

Käytännössä Ilmasotakoulun ohjelmaan mukaan päässyt pelaaja pääsee siis harjoittelemaan varuskunnassa kahtena aamuna mahdollistettavien voimaharjoitusmahdollisuuksien lisäksi 3-4 päivänä viikossa joukkueen mukana. Viikkotasolla ero normaaliin harjoitusrytmiin on niin pieni, kuin se mahdollista varusmiespalvelusta suorittaessa vaan voi olla.

– Kun arkirytmiin päästiin kiinni, pystyin harjoittelemaan käytännössä täysin samalla tavalla kuin kuka tahansa joukkueen jäsen. Pääsen neljästi viikossa kulkemaan iltaharjoituksiin, eli eroa normaaliin arkeen ei siinä mielessä juurikaan ole, varusmiespalvelustaan tällä hetkellä suorittava, U20-maajoukkuepelaaja Markus Muilu avaa.

JBA:n Markus Muilu suorittaa parhaillaan varusmiespalvelusta Tikkakosken urheilujoukkueessa.

Urheilujoukkueeseen mukaan pääseminen edellyttää kilpaurheiluympäristössä harjoittelua ja pelaamista. Mikäli kiinnostuit, ota yhteyttä: mikko.tupamaki@jba.fi / 040 0172083

Huom! JBA tarjoaa myös mahdollisuuden suorittaa siviilipalvelus pelaamisen ohessa, tästäkin vaihtoehdosta lisätiedot Mikko Tupamäeltä.

Kalle ja Markus parikymppisten matkassa EM-kisoissa

JBA-väriä nähtiin myös miesten U20 ikäluokan maajoukkueessa kesän päätapahtumassa, Kalle Koivusen ja Markus Muilun edustettua Suomea EM-kisoissa Georgiassa. Tärkeimmissä peleissä loukkaantumisista ja sairasteluista kärsinyt Suomi pelasi tiensä hienosti pronssiotteluun, mutta pronssimitali ja samalla nousu A-Divisioonaan ensi vuodeksi jäi harmittavan lähelle kun Viro kaatoi nuoret Sudet kymmenellä pisteellä.

– Kyllähän tämä kuitenkin lopputuloksestakin huolimatta oli pariin aikaisempaan vuoteen verrattuna ihan erilainen kesä, kun pääsi taas pelaamaan kunnon arvokisoihin. Tätä tuli odotettua melkosella innolla ja kun kyseessä oli vielä mun viimeinen juniorimaajoukkuekesä, niin kyllähän tästä jäi kiva fiilis, Huima-kasvatti ja JBA:n tarkkakätinen takakentän maestro Kalle Koivunen toteaa.

Kallen kisamatka oli henkilökohtaisella tasolla vähintäänkin onnistunut. Kotimaisen koripalloyleisön toimesta miehen otteita ihasteltiin ja vastustajien leireissä Suomen #12 oli isolla, paksulla punakynällä merkattuna viimeistään turnauksen loppuun mennessä.

Miltä se tuntuu, kun lyö palloa radalle ja jokaisen irrotuksen hetkellä vastustajan koutsi huutaa vapaasti suomennettuna, että ”helkkari jätkät, ei tää sama jamppa voi koko ajan saada kättä vapaaksi!”?

– Pakko sanoa, että kyllähän se tuntu joka kerta hyvältä kun paino kolmosen säkkiin ja vastustajan penkiltä alkaa kuulumaan meteliä ja käsiä levitellään, Kalle naurahtaa.

– Niistä reaktioista tulee myös sellanen tunne itselle, että omaa heittoa arvostetaan jo korkeammallakin tasolla. Kyllä siitä aika hyvä fiilis tuli joka kerta.

Turnauksen kohokohtana Kalle säkitti Serbiaa vastaan kuusi kolmosta ja yhteensä 22 pistettä. Ainoa kysymys kuuluukin enää: Kumpi sytyttää enemmän, Serbia EM-kisoissa vai [arvottu Divarijengin nimi] esimerkiksi Raiders marraskuisena torstaina?

– Olihan toi nyt ihan kiva päästä Serbiaakin vastaan pelaamaan, mutta en tiedä voittaako se kuitenkaan Järvenpään liikuntahallin tunnelmallisia runkosarjavääntöjä, Kalle hymyilee.

– Ei vaan, siis olihan toi kaikkinensa aika ainutlaatuinen kokemus päästä pelaamaan noin kovan tason joukkuetta vastaan. Itelle sattui vielä hieno onnistuminen siihen peliin, mutta tappio harmittaa tottakai. Oli se silti aika erityinen fiilis ja latautuminen peliin, kun ei noita pelejä pääse ihan joka käänteessä pelaamaan.

Kokonaisuutena onnistuneen turnauksen ja koko maajoukkuekesän mielenkiintoisin kysymys lienee silti se, että onko Markus Muilu yhtä iloinen velikulta maajoukkueen tapahtumissa kuin JBA:n treeneissä?

– Ihan sama veijari se on! Nyt pitää vaan toivoa, ettei intti muuta miestä ihan täysin, Kalle virnuilee.

Muuramen Urheilijoiden kasvatti Muilu oli äärimmäisen laadukkaan sentterirotaation kolmas palanen, joka tarkoitti vääjäämättä minuuttien piiloutumista ison kiven alle. Siitä huolimatta Markus oli harvojen minuuttiensa aikana täysin pesunkestävä EM-tason pelaaja ja antoi valmennusjohdolle juuri sitä, mitä se isolta mieheltä tarvitsi.

– Tietysti, kun kilpailu pelipaikasta on näin kovaa ja laadukasta, on myös treeneissä taso äärimmäisen korkealla. Peliajasta huoilmatta tämä oli todella kehittävä kesä, Markus kertaa.

Muilu ei ole maajoukkueleiritysten ensikertalainen, mutta harjoitusottelukakun päälle kirsikaksi saatiin tänä kesänä vihdoin paikka EM-kisojen joukkueessa.

– Kaikkinensa tämä oli itselle selvästi hienompi kesä aikaisempiin verrattuna jo ihan siinä mielessä, että pääsin ensimmäistä kertaa EM-kisoihin pelaamaan. Tietysti oli myös samalla ensimmäinen kesä -02 syntyneiden ikäluokan mukana, Markus muistuttaa.

EM-kisadebyytti kauden päälle, jonka aikana väkivahva muuramelainen otti myös Divari-A:ssa ensiaskeleensa. Jos tämä ei ole kolhuista ja loukkaantumisista kärsineelle pelaajalle onnistunut ja fanfaareja kohdalleen ansaitseva vuosi, emme tiedotusportaassa tiedä mikä olisi.

Markus, enää on yksi tärkeä asia selvitettävänä.

Heittääkö Kalle enemmän vitsejä JBA:n vai Susilasten paidassa?

– Omien havaintojeni perusteella sanoisin, että Susilasten, vaikka ei suurta eroa kuitenkaan ole, Markus valottaa.

– Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki tietää edelleen sen, että multa ne paremmat vitsit löytyy.

Kuntsikalta Kirkkaisiin Valoihin

20-vuotiaiden naisten EM-kisat ovat käynnissä Unkarin Sopronissa, jossa Suomi kilpailee A-divisioonassa maanosan kovimpia joukkueita vastaan. Mukana Suomen joukkueessa on, kuka muu muka, kuka, kuka muu muka? Tietysti Lehtisaaren oma, Sara-Sofia ”Sarkku” Mikkonen.

Viime kesänä ensimmäiset viralliset maajoukkueleiritykset 18-vuotiaiden ikäluokassa vyölleen saanut Sarkku veti menneen kauden Naisten Divarissa siinä määrin väkevällä otteella, että runkosarjan päätteeksi S-S Mikkosen nimi komeili Divarin syöttötilaston kärjessä. Luontaisena jatkumona tuosta, kolahti postilaatikkoon kutsu 20-vuotiaiden kesän leirityksiin.

Minkälainen kesä on ollut?

– Se on, niinku, menny. Koko ajan vaan tapahtuu, Sarkku naurahtaa.

Kesän ohjelma alkoi parikymppisillä virallisesti kesäkuun alussa. Neljä leiriä, muutama treenimatsi ja EM-kisat, siinä on setti joka on maalissa viimeistään 17. päivä heinäkuuta. Ei Sarkku kaukana totuudesta ole. Koko ajan tapahtuu.

– Aika rankka putkihan tässä on ollut, mutta kyllä mä oon tästä nauttinut täysillä, Sarkku toteaa.

– Hirveästi ei ole ehtinyt fyyisesti eikä henkisesti huilaamaan, mutta ei tässä vaiheessa myöskään tunnu siltä, että haluais valittaa.

Onko kansainvälinen koripallo täynnä glamouria ja yleellisyyksiä? Miltä Sopron näyttää? Kumpi vie pidemmän korren, Lehtisaaren Kuntotalo vai Aréna Sopron?

– No. Unkari on kiva. Hotelli on…hotelli. FIBA:n valokuvaussessio oli matkan epänautinnollisin hetki, Sarkku niputtaa.

– Ja faktahan on se, ettei maailmasta ole vieläkään löytynyt Kuntsikkaa parempaa kenttää.

Arvokisojen ensikertalaiselle ja koripalloelämässään ensimmäisen kerran ottelutapahtumassa maajoukkuepaidan tänä kesänä päälleen pukenut pelaaja harvoin nousee välittömästi parrasvaloihin. Toisaalta, harva meistä on Mikkosen Sarkku, joten miksi olettaisimme tarinan tämänkään juonteen kulkevan tavanomaista polkua.

Kisojen avausottelu Belgiaa vastaan kulki ounastellun tasaväkisissä merkeissä päätösjakson pääsuoraa kohti. Head Coach Pekka Salminen kaivoi jokerikortin mittatilattujen pöksyjensä takataskusta ja väkevät minuutit kahdella aiemmalla pyrähdyksellään kentällä vetänyt #20, Mikkonen, parketille.

Alle kolme minuuttia kellossa, Suomi pisteen tappiolla ja ensimmäinen palloskriinitilanne, stepback naruihin. Paneelin kautta, mutta pisteitä tulee yhtäläinen määrä kuin muistakin irrotuksista.

Belgia kuittaa vielä kerran tasoihin, mutta Suomi siirtyy vapaaheittoviivalta pisteen johtoon. Päätösminuutilla yhdellä jos toisellakin kotisohvaurheilijalla alkoi perspiraatio nostaa intensiteettitasoa kansainvälisille kertoimille, mutta toiset meistä pysyivät vähän tyynempinä. Se on nimittäin niin, että Kuntsikalla on mielikuvissa pelattu ja voitettu näitä pelejä isompien yleisöjen ja kovemman metelin säestämänä kuin mitä nämä EM-kisat pystyvät tarjoamaan.

Totuus on myös se, että tämä oman ympäristönsä jokaisen osatekijän onnistumisesta taakkaa harteillaan kantava nuori urheilija on käynyt läpi suunnattoman pitkän ja raskaan tien tähän pisteeseen päästäkseen. Matkaan suhteutettuna päätösminuutin painekattila EM-kisoissa on palkinto, ei haaste.

33 sekuntia kellossa. Kati Ollilainen ajaa.

Syöttö Belgian vaihtopenkin ja villisti elehtivän belgipäävalmentajan eteen.

Sarkku Mikkonen, lennokas koppi, päätyrajasta läpi niin, että humina käy. Väkivahva puolustajan liiveihin uinti, lay-up pehmeästi sisään ja virhe päälle. Vapari pussiin.

Game over.

Pallon tippuessa sukan läpi koko muu Suomen joukkue oli valmis räjähtämään liekkeihin, eikä väkevämpiä tuuletuksia ole turnauksessa sitä ennen tai sen jälkeen nähty. Sarkku, tapahtumien keskellä, oli juuri sellainen kuin Mikkosen Sarkku nyt on. Valokeilaa ei etsitä, eikä siitä varsinaisesti nautita, mutta aina ollaan kuitenkin tapahtumien ytimessä.

– Matsin jälkeen, silloin oli kyllä aika hyvä fiilis. Aika tosi hyvä fiilis. Ehkä mua vähän hymyilytti pelin jälkeen, kun sain lukea tuttujen viestejä, Sarkku kertoo.

Näitä hetkiä varten on tehty lukematon määrä töitä ja uhrattu paljon. Töitä ja uhrauksia on tehty silloinkin, kun unelmat ovat näyttäneet nuoren urheilijan alun silmissä saavuttamattoman kaukaisilta. Jokunen kyynelkin on matkan varrella tiputettu.

– On niitä vaikeitakin aikoja ollut. Joskus on ollut hetkiä kun on miettinyt, että tuleeko tästä ikinä mitään, tai, että onko tällä mitä mä teen oikeasti mitään väliä, Sarkku avaa.

– Tän kesän aikana on saanut huomata onneksi, että kyllä tämä kaikki tehty työ ainakin johonkin asti on riittänyt.

On se johonkin tosiaan riittänyt. Neljässä ottelussa keskimäärin kahdeksan minuuttia pelannut EM-kisojen ensikertalainen on kirjauttanut 4 pistettä ja yhden koriin johtaneen syötön ottelua kohden, ollen joukkueen selkeä ykkönen +/- tilastossa, neljän ottelun keskiarvon ollessa +7,3.

Epävirallisen, tiedotusosaston mustasta vihkosta löytyvän tilastoanalytiikan mukaan hyökkäykset joissa Sara-Sofia Mikkonen on käyttänyt palloskriinin ”tositarkoituksella”, ovat tuottaneet 15 yrityksestä 18 pistettä. Valveutumattomammille lukijoille tiedoksi, lukema on kansainvälisen vertailun kestävä.

Mikkosen monivuotisen ja monivivahteisen koripallotaipaleen matkan varrelle on mahtunut monenlaista merkkipaalua ja virstanpylvästä. Nouseeko joku hetki ylitse muiden?

– Pari kautta sitten, kun saatiin Tallink-turnaukseen kutsusarjan paikka takaportin kautta, niin se turnaus on jäänyt jotenkin kirkkaimpana mieleen, Sarkku pohtii.

Harjoitusturnaus? Ei paikka maajoukkueessa EM-kisoissa, ei ensimmäiset maajoukkueleirit, ei ensimmäiset naisten divarimatsit?

– Me oltiin tehty niin pitkään niin kovin hommia, että sit kun se yhtäkkiä siellä näkyi yhden viikonlopun aikana se monen vuoden työ niin se oli oikeasti iso juttu. Pelattiin todella hyviä matsea jengejä vastaan, missä oli junnumaajoukkuepelaajia useita. Capitalsia vastaan hävittiin finaali jatkoajalla, mutta se viikonloppu oli sellanen, mikä antoi uskoa siihen, että tästä oikeasti voi tulla jotain, Sarkku kertaa.

– Ja vaikka tämä ei varmaan monessa muussa paikassa ole mikään ”juttu”, niin me voitettiin Honka. Se oli eka kerta varmaan kenellekään meistä ja se tuntuu hölmöltä sanoa nyt, mutta se oli sellanen selkeä merkki siitä, että eteenpäin on ihan oikeasti menty.

Kaksi edellistä kautta Naisten Divarissa antoivat Sarkulle ja muille JBA:n pelureille mahdollisuuden kilpailla entistä korkeammalla tasolla, eikä oppimisen mahdollisuutta heitetty hukkaan. Molemmilla kausilla keväällä kauden parasta koripalloaan pelannut ryhmä vei menneenä keväänä puolivälieräsarjan HNMKY:ta vastaan ratkaisevaan kolmanteen otteluun, mutta paukut loppuivat tällä kertaa kesken.

Oppimisen ja kasvamisen ympäristönä kaksi edellistä kautta ovat kuitenkin olleet erinomaisia. Kun vastapuolella on vilissyt parhaimmillaan Vilma Kesäsen, Lotta Aaltosen, Ellen Järvisen ja esimerkiksi EBT:n ja ToPon liigapelaajien kaltaisia vastuksia, on tasonmittausta saanut tehdä melkein viikottain äärimmäisen kovassa seurassa.

Tilanteen kruunaa se, että Gradian ja Kypärämäen tarunhohtoisilla parketeilla treenikavereina on ollut muiden lisäksi Titta Lepistön ja Annika Aarrejoen tasoista sparrausta.

– Mä olen saanut älyttömästi apua ja oppinut tosi paljon Titalta. Koripallosta, mutta myös johtajana toimimisesta ja vastuun kantamisesta, Sarkku huomauttaa.

– Treenikavereista jotka on auttanut tähän pisteeseen pitäis kyllä listata varmaan tosi monta nimeä. Annikan kanssa just juttelin ennen kisoja jonkun leirin jälkeen, että tosi kiva, kun joutuu koko ajan vetämään yhtä kovaa kuin sen kanssa omissa treeneissä. Että on se ainakin auttanut viimeisen parin vuoden aikana tosi paljon.

Jos taannoinen Tallink-turnaus herätti joukkueen ja samalla oman kehityksen suhteen, onko kuluvan kesän maajoukkueleireillä tapahtunut samanlaisia heräämisiä?

– Tottakai se on antanut ainakin sellaisen vahvistuksen sille, että on tehnyt asioita riittävän hyvin kun pärjää tälläkin tasolla, näin hyviä pelaajia vastaan. Ehkä tärkeimpänä vielä se, että pystyy pelaamaan omanlaista korista ja pärjäämään sillä, tuomaan jotain erilaista maajoukkuetasolle asti, Sarkku summaa.

Eli käyttämään, anteeksi, hylkäämään palloskriinejä aina kun se vain mahdollista on?

– Aina hylätään kun siihen on mahis, Sarkku hymyilee.

– Mun tavoite on tehdä muiden pelaamisesta helpompaa ja luoda muille mahdollisuuksia onnistua. Jos joukkue onnistuu niin mä koen itse myös onnistuneeni.

  • Jyväskylä Basketball Academy
  • HoNsu
  • Säynätsalon Riento
  • JyWe
  • Laukaan Urheilijat
  • Muuramen Urheilijat
Osta lippuja